Sokkokuuri, viimeinen koitos

Pää on kuin pärekori. Kannan mukanani pientä ruutuvihkoa, johon välillä iltaisinkin valveen ja unen rajamailta nousen kirjaamaan ylös ohikiitäviä ajatuksia. Suurimpana ajatuksena tällä hetkellä pelko suorituspaineista. Pelkään, että nyt kun viimein suostun "sairastamaan", minun oletetaan löytävän onneni, ja mitä näitä nyt on, minun ajankulkuuni, ajantajuuni, suhteutettuna liian nopealla tahdilla. Minun aikani on  h i d a s t a  aikaa. Takana enemmän tai vähemmän koko elämänpituinen hajoamisprosessi ja palasten kasassa pitely.

Harmittaa, etten uskalla tännekään täysin avoimesti kirjoittaa, kuvailla arkeni kummallisuuksia. Pelkään, että tutut yms. työkaverit löytävät kirjoitukseni. Varsinkin työkaverini haluaisin tällä hetkellä toivottaa helvettiin. Että jos tunnistit...

Viikonloppuna tuli jälleen namisteltua yli rajojen. Reilusti yli 2000 kcal, kumpanakin päivänä. Maanantaista lähtien olenkin sitten noudattanut tiukkaa 1000 kcal ruokavaliota. No, maanantaina luku ylittyi 170 kalorilla. Liikuin tosin vähintään tuon ylityksen verran ja tiistaina kalorit pysyttelivätkin vastaavasti sitten 900 kalorissa. Päähän pälkähtänyt (jälleen kerran) järjetön idea. Olla TIUKASTI tuolla 1000 kalorin ruokavaliolla. Ja jos aivan pakko, niin esimerkiksi viikonloppuisin sallittakoon 1500 kcal. Vaa'alla en ole käynyt sitten perjantain. Enkä aio käydä ennen maaliskuuta. Tuntuu, etten pysty lopettamaan tätä ennen kuin vaa'an lukemat 44 kilossa. Koen järjetöntä tarvetta käydä pohjalla (tuo 44 kg on itselle ehdoton pohja, pienemmät lukemat hyytävät itseänikin!). Jotta voin ponnistaa! Olla ensin selkeästi sairas, jotta voin kokea parantumisen. Mieli jotenkin niin solmussa, että koen että kehon kanssa helpompi sairastaa. Kehoa helpompi hoitaa. Pelkään kai (syyttä!?), että Terapiatäti J julistaakin minut kuitenkin takaisin terveiden kirjoihin. Juuri kun olen hellittänyt ohjaksista... Hänen puheidensa perusteella minun pitäisi kyllä kaiken logiikan mukaisesti uskoa täysin päin vastaista. Mutta pelkään. Että minut hylätään.

Parin seuraavan kuukauden suunnitelmani: pieni, parin kolmen kilon rutistus vielä ja pohjan kautta jälleen kohti pintaa...

Esimieheni testaili tässä eräänä päivänä ruokailukäyttäytymistäni- suolakeksien, ruissipsien, suklaakeksien kanssa. Järkyttävä, absurdi tilanne :(

Hotellielämää

Lyhyt kuvapostaus perjantai-lauantain pikaisesta hotellilepolomasta (palkintopisteillä) :)

Sänky <3
Leveydellä ja ihanuudella ei tuntunut olevan rajoja!

Kylpyamme (keskiyön kylpyhetki!)

Aamupalalla onnistuin nappaamaan HS:n :)
Puurovalikoima kylläkin pelkkää kaurapuuroa.
...napsin pari minicroisanttia kyytipojaksi.

Terapiatäti said yes

Kivi vierähti sydämeltä tänään.


Terapiatäti kertoi, että "kyllä".
Hänen kalenterissaan olisi minulle tilaa jatkossakin.


Hän on siis ollut eräänlaisena välimatkan kulkijana B-lausuntoa odotellessa. Olemme olleet kummatkin tietoisa, että tavallaan olen halunut aloittaa tätä matkaa, mutta samalla ollut valmiina "tilaisuuden" (esim. liian työlääksi käyvän terapeutin etsinnän edessä) koittaessa livistämään (ja katumaan). Hetken olin aistivinani epävarmuutta, hänessäkin (= "olisiko hän oikea henkilö minulle"), mutta tänään tuo pilvi väistyi, täysin selkein sanankääntein.

Jollain tapaa parempi olla <3 
(Onkohan huomassaolon kokemus sallitun vai sairauden puolella?)



Ruokamustis tosin vaivasi tänään jälleen, pala palalta, ihan kuin kiusallaan (!!!), ruokaympyräni vallataan minulta. Tuntuu, että syönpä mitä tahansa, on sitä seuraavana päivänä taukotilan kaapissa muillakin. Vinksahtanut logiikkani ehdotti tänään vesilinjaa. Raivosta ruokahaluttomana.

Terapiatädin tuolin nurkkaa kohden (pari päivää jaksettavana)

Paino junnaa paikoillaan, noin 47,5 - 48 kilossa. Tavallaan olen huojentunut, ettei ole laskenut. Menksut tosin taas kateissa, aiemmin ovat tulleet lähes kellon tarkkuudella. Mahanpohjassa kuitenkin tuntemuksia, että olisivat tulossa, yhä? Olisi vaan pitänyt tulla jo pari viikkoa sitten ja olen väsynyt näihin etiäisiin, jatkuvaan varuillaan oloon...

Oksentanut en ole pariin viikkoon. Suunnaton, noin kolmen kilon turvotus opetti. Viikonloppuna ahmimiskohtaukset liippasivat pelottavan läheltä, mutta onnistuin pitäytymään hieman reilussa 2000 kalorissa kumpanakin päivänä ja kuluttelemaan varuiksi niitä ylimenneitä liikkumalla pois. Vaati järkyttävän paljon tahdonvoimaa! Teki vain mieli survoa suu täyteen konvehtia! Perjantaina sorruin ostamaan irtokarkkeja. Tiesin ottavani hirvittävän riskin, mutta pitäytymällä kohtuullisessa noin 150 g ostoksessa turvasin selustani pahimmalta. Kassajonossa oli taas jotenkin kierosti huumaavan normaali tunne:

"Tässä minä ostelen viikonloppunamuja, kuin kuka tahansa. No BIG deal."

Tänään olin niin uupunut, että jo pelkkä puhuminen, hymyileminen, olivat saavutuksia sinänsä. Olisi pitänyt tietysti jaksaa töissä paljon muutakin, mutta tuntui, että voimat menivät lähinnä normaalin "käyttäytymisen suorittamiseen". Loppupäivästä väsymys olikin sitä luokkaa, että hengittäminenkin kävi työstä. Pelkäsin, etten jaksa enää kotiin asti. Tänään kaloriviisari on värähtänyt 1100 kaloriin, 100 kaloria yli tavoitteen. Pieni jomottava nälkä, mutta viikonlopun kalorinylitysten (vaikkakin maltillisten) jälkeen en USKALLA syödä yhtään enempää. Onneksi yö vie orastavan nälän mennessään. 

Nyt odotan vain, että pääsen keskiviikkona terapiatädin nojatuolin nurkkaan hetkeksi, lepäämään. Tällä hetkellä sessioihin liittämäni kokemus jonkintapaisesta levosta on voitolla niihin myös sitkeästi liittyvästä ahdistuksesta. Tietysti se on hyvä asia, mutta tiedän sen kertovan, että olen samalla TODELLA väsynyt.