Uskaltauduin

En ollut tähän aamuun mennessä uskaltanut käydä vaa'alla 2 kuukauteen. Viime aikoina tämä on alkanut yllättäen ahdistamaan. Ja olen mahdollisesti hoitanut tätä ahdistusta klassisesti ruualla ajatuksena, että aloitan kalorikurin "huomenna".  Näillä aineksilla noidankehä onkin ollut varsin valmis. Päätinkin siis, tavalla tai toisella, ratkaista pulman ja mitä pikimiten.

Aamulla vaa'alle astumista harkitessani ajattelin hetken jopa, että astuisin vaa'alle simät kiinni ja sokkona ottaisin kännykällä kuvan vaa'an lukemista. Ja katsoisin kuvan joskus. Uskaltaessani. Jonain päivänä, jolloin olosta päätellen en olisi yhtä raskas. Mutta ei, päätin, että asia oli hoidetava heti. Katsottava lukemia, omin silmin:

52,2 kg

Kahdessa kuukaudessa kolme kiloa. Jos sitäkään - pari päivää edes hieman kevyemmin, niin lukemat putoavat varmasti kilolla, ihan suolen toiminnan myötä...

Yllättäen en ollut niin ahdistunut lukemista, mitä olisi voinut etukäteen olettaa. Onhan keväällä lukemat käväiseet jopa 52,5 kilossa, turvotuksen seuraksena. Ja: olisin veikannut, että lukemat olisivat olleet vielä toiset 3 kiloa korkeammat. Olen huojentunut. Nyt tiedän. Voin lopettaa ainakin epätietoisuuden aiheuttaman ahdistuksen ruokkimisen eikä paino pääse enää ainakaan nousemaan. Ehkä olen myös oppinut jotain. Pohjattomasta Nälästä. Jospa pystyn maltillisen hallitusti keventymään parin kuukauden takaiseen 49 kiloon. Pääsemään näistä käsivarsiani, reisiäni painavista, ilmeisen kriittisistä, kiloista. Ja sen jälkeen nöyrästi tyytymään.



Pöperöproffa kirjoittaa nälkävelaksi kutsumastaan ilmiöstä viisaasti, kannattaa lukea:

" ...kysymyksessä on ilmiö, jossa nälän kerryttäminen ilman sen tyydyttämistä johtaa "velkaan", jonka elimistö myöhemmin tulee perimään takaisin. Eli jokainen meistä voi syödä aikansa liian vähän jos haluaa (ja esimerkiksi laihduttaja usein haluaa), mutta se on melko turhaa koska elimistö laskee tilanteen ja ottaa omansa kyllä jossain vaiheessa myöhemmin takaisin. Ja jos nälkää yrittää vastustaa niin sitten vasta liemessä ollaankin." Lähde: http://patrikborg.blogspot.fi/2012/12/nalkavelka.html

Taistelua

Kalorimäärät eivät ole tullakseen alas. Vihaan niin paljon nälän tunnetta. Pelkkä ajatuskin nälästä saa minut paniikin partaalle. Niinpä tämänkin päivän kalorisaldoksi muodostui hieman yli 2125 kca. Eilisellekin kaloreja kertyi vielä postauksen jälkeen, päiväsaldoksi muodostui 1607 kcal (vaikka olin toivonut, että julkinen ilmoitus motivoisi...).

Niin kauan, kun ahmimiskohtaukset ja pahat 2000 kalorin ylitykset (= 2500 kcal+ ) pysyvät poissa, olen nöyrän hiljaisesti tyytyväinen. Huonomminkin voisi olla. Tiedän kokemuksesta. Ei riitä, että yritän taistella lukuja alas - joudun myös taistelemaan sitä toista ääripäätä vastaan. Miten kalorimäärät voisivatkaan tulla alas, kun tuossa 2000 kalorissakin pysymisessä on tekemistä? 

Onneksi Loputon Nälkä on jatkanut vaimenemistaan. Kohta pystyn taas. Kunhan en anna kehoahdistuksen tärvellä tilannetta lopullisesti - syö pyöristyneiden käsivarsieni, reisieni kirvoittamaan suruun.

Vihdoin

Päivien, viikkojen - voi sanoa, jo kuukausien - yrittämisen jälkeen! Kauan kadoksissa ollut tasapaino tuntuu vihdoin löytyneen: tänään ensimmäinen 1000 kcal päivä!!! Sitten toukokuun?

Kuten viime postauksessa mainitsin, heinäkuun alku ei ollut kovinkaan onnistunut. Kuluneen viikon (1. - 5.7)  aikana "kalorivelkaa" ehti kertyä 5652 kaloria. Tämä tarkoittaa, että päivässä kaloreita tuli syötyä tuplasti 1000 kalorin päivätavoitteeseen nähden (5x 1000 kcal + 5652 kcal). Ideaalia tietysti olisi, että pystyisin loppukuun aikana nipistämään nuo pois päivittäisistä 1000 kalorin saldoista. Voi jäädä haaveeksi ja olla muutenkin uhkarohkeaa tavoitella alle 800 kalorin lukemia. Nyt vihdoin Loputtomalta tuntuneen Nälän ollessa hellittämässä otettaan!

Tukevien eväiden ansiosta tänään sain jälleen huojennuksekseni kokea menkkailoa :) Juuri sopivasti. Lääkärin mukaan ollaan suht turvallisilla vesillä jos parikin kertaa vuodessa. Nyt uskaltaa taas tämänkin seikan puolesta pudotella kiloja!

Muutosvoima kadoksissa

Heinäkuu ei alkanut niin kevyesti, mitä olin toivonut. Keskimäärin 2000 kcal, jokaisena päivänä. Seuraavaan kuunvaihteeseen on liian pitkä aika, jotta voisin tuudittautua sen mukanaan tuomaan muutosvoimaan. Maanantait, kuunvaihteet... ovat kadottaneet voimansa. Nöyrästi tyydyn iloitsemaan siitä, että tänään kalorit jäivät noin 1700 kaloriin. Huomenna uutta yritystä kohti tavoittamattomaksi (?) muodostunutta 1000 kaloria.

Tiedän, tunnen painoni, mutta en kestä nähdä lukuja vaa'an näytöltä. Mielessäni vaalin suurella kaiholla viikkojen takaisia lukemia. Kunnes taas uskallan vaa'alle. Sillä välin piiloudun löysiin vaatteisiin. Ja suren joka kerta peilin ohittaessani ja kuitenkin palaan peilin eteen: yritän muistella miltä näytin, tunnuin, vielä muutamia viikkoja sitten. Kartoittaa tuhon laajutta. Yllätyn välillä itsekin ajatuksieni absurdiudesta: tänäänkin ajattelin, että voinko edes tavata huomenna, pitkästä aikaa, erästä ystävääni. Ajatus siitä, että muiden katseet saavat todistaa kertyneitä kilojani, tuntuu pahalta.

Sormieni alla tuntuvat kilot eivät ole kertyneet ylenpalttisesta herkuttelusta - minun "huonoimmat" herkkunikin ovat lähtökohtaisesti terveellisemmästä päästä: Rahkaa kaakaojauheella, vesimelonia riisikakun päällä, taateleita, pähkinöitä... en ole vuosiin käyttänyt edes margariinia leipäni päällä. Tai juuri leipääkään. Edes ruisleipää. Kuluneiden viikkojen aikana, toukokuun alun jälkeen, on ollut jaksoja kun päivittäiset kalorit ovat ylittäneet jopa 2500 kcal. Samalla olen kuitenkin liikkunut sen verran paljon, että tuntuu uskomattomalta tämä muodonmuutos. Näin lyhyessä ajassa, ilman hampurilaisravintola käyntejä. Eikä minua lohduta edes tietoisuus siitä, että osasyynä "pyöristyneisiin" käsivarsiini, reisiini, on väistämättä kasvaneet lihakset. Kaipaan keveyttäni.

Uusi Safe Food: kuivatut taatelit!

Kuunvaihteella, kuten maanantailla, uudella vuodella... on maaginen vaikutus. Tai sillä uskolla Uuteen Alkuun. Aamulla herätessäni mindsettini oli uudistunut kertaheitolla. Jatkuva tarve syödä oli vaimentunut taka-alalle. Tavoitteena oli Cold Turkey, päivittäisen kalorimäärän vähentäminen 2000-25000 kalorista alle puoleen, tuhanteen kaloriin. Suorilta käsin, heti ja välittömästi. Armollisuutta (herkuttelua) on jatkunut jo viikkoja ellei kuukausia.

Kaikki meni suunnitelmien mukaan. Aina myöhäisiltä päiväunilta heräämiseen. Tämän YouTube -videon jälkeen minun oli PAKKO syödä xP. Iltapalaksi 200 g rahkaa, 140 appelsiinia, 20 g corn flakesia ja 60 g TAATELEITA. Viime viikolla ostin Citymarketista kilon pussin Sallisen taateleita (halvin kilohinta). Ja ne TOIMIVAT. Jep. Ovat suoranaista karkkia. 300 kcal / 100 g. Ja 50 g riittää. Esimerkiksi pelastamaan uhkaavalta ahmimiskohtaukselta, jota ei mikään rahka tai riisikakku määrä riitä taltuttamaan.

Päivän kalorisaldoksi muodostui 1480 kcal. Enemmän kuin 1000 kcal, mutta huomattavasti vähemmän mitä viikkoihin. Tästä on hyvä tasapainotella eteenpäin. *Huojentunut*

Heinäkuu helpottaa?

Viime postauksesta on vierähtänyt tovi jos toinenkin.

Kadonneet menkat siis palautuivat (unohdin, että olin jo maininnut...). Onneksi ilman lääkkeitä. Oli onni myötä ja ko. lääke, Terolut, oli kaikista Suomen apteekeista loppu ja menkat ehtivät itsekseen käynnistyä - viikkoa ennen kuin apteekista tuli viesti, että lääke noudettavissa. Ilmeisesti valmistaja oli vetänyt erän takaisin, oli tullut pakkaukseen jotain muutoksia. Huoh. Tilannetta seuraillaan. E-pilleri -resepti jo odottamassa, mutta mikäli kierto pysyy käynnissä, niin senkin voi unohtaa. Puolisen vuotta armonaikaa seurailla. Veikkaan kuitenkin, että kierto on kovastikin käynnissä ja nipistyksistä päätellen menkat alkamassa jälleen ajallaan - kuin eivät olisi koskaan olleetkaan poissa. Tiedän syynkin: painonnousu. Tai tarkemmin ottaen TUNNEN. Vaa'alle en ole uskaltanut viikkoihin. Olen katsonut viisaammaksi olla uskaltamatta. Toistaiseksi. Jotta en muserru. Ja ajaudu entistä pahempaan ahmintakierteeseen.

Kyllä: olen syöny ties jo kuinka monta viikkoa reilut 2000-2500 kcal lähes joka päivä. Minua vaivaa Loputon Nälkä. Tuntuu, että mikään ei riitä. Enkä himoitse pikaruokaa, makeisia... vaan ihan RUOKAA. Puuroa, perunaa, salaattia, rahkaa... mitä näitä nyt onkaan.

Huomenna alkaa Heinäkuu. Minä, kuten varmaan moni muukin painonsa kanssa kamppaileva ottaa kuunvaihteet, maanantait, vuodenvaihteet yms. ilolla vastaan. Jopa keskiyön kellonlyömän. Arvaattekin varmaan. Huomenna alkaa 1000 kcal / pvä ruokavalio. Kunnes uskallan taas edes vaa'alle.

Pitäkää peukkuja. Olen vaarallisilla vesillä :( Järkyttävää, kun oma keho ahdistaa. Käsivarret ahdistaa. Kaipaan KEVEYTTÄ.

2000 kcal päivässä vs. ahmiminen + lihominen

On tapahtunut paljon. Kaikenlaista. Kaikilla rintamilla.

Tuntuu kuitenkin, että olen toitottanut asioistani niin suureen ääneen, etten uskalla edes sivuta niitä täällä. Toisaalta on vaikea uskoa, että kukaan tutuistani olisi tämän tyyppisistä blogeista kovin kiinnostunut.

Vaa'an lukemista minulla ei ole tällä hetkellä mitään käsitystä. Viimeksi vaa'alla yli kuukausi sitten (7.5), jolloin aamupäivä lukemat 49,3 kg. Tavallaan on helpottavaa olla tietämättä. Kuunella kehon omia viestejä, olla ahdistumatta 100 g heittelyistä. Ahdistuksen seuraksena niin helposti solahtaa tiukkaan kalorikuriin, josta seuraa repsahduksia ja pahimmillaan enemmän kehoon kertyneitä grammoja kuin normaalista syömisestä.

Oksentamisen olen virallisesti lopettanut. Siihen riitti eräs hirvittävä sunnuntaiaamu, jolloin edellisiltainen oksentaminen oli turvottanut kasvoni niin pahasti, että oli vaikea saada silmiä auki. Sen aamun kun muistaa, niin satunnaisen oksentelun paluusta ei ole huolta. Oksentaminen ei vain toimi minun kohdallani. Vähäiseltäkin vaikuttava (itseaiheutettu) oksentaminen aiheuttaa ainoastaan useiden kilojen useita päiviä kestävän turvotuksen! Oksennustaudissa tällaista turvotusta ei esiinny?! Turvotusta tulee niin herkästi, että mielessä kävi jopa, että sydän ei jaksa??

Tällä hetkellä pyrin pitämään kalorit maksimissaan 2000 kcal:ssa ja liikkumaan siihen päälle. 1000 kalorilla eläminen tuntuu mahdottomalta ärhäkkäästi heräävän Loputoman Nälän altistaessa ahmimiselle (joskaan ei enää siis oksentamiselle). On turvallisempaa syödä lähemmäs 2000 kcal / pvä kuin ottaa riski ahmimiskohtauksesta, joka tosin minun tapauksessani saa päivän kalorit pahimmassakin tapauksessa vain jonnekin 3000 - 3500 kalorin tietämille. Lienen onnekas sen suhteen, että satunnainen ahmimisen kohdistuu normaalistikin syömiini ruokiin, kuten keveisiin puuroihin, rahkaan, hedelmiin, näkkileipään, riisimuroihin - voisin aivan hyvin ahmia porkkanoita! Hyvin harvoin sorrun esim. kekseihin tai makeisiin vaikka kaapista vierasvarana löytyisikin. Enkä lähes koskaan sipseihin tai roskaruokaan.

Tavallaan olen iloinen tästä tasapainosta. Vaikka sitä on raskasta pitää: toisena ääripäänä vaanii vimmainen kalorien laskeminen ja toisena ääripäänä ahmimiskohtaukset. Välillä joudun esim. tietoisesti odottamaan verensokerin nousun mukanaan tuomaa kylläisyyden tunnetta. Ja vaikka pari kiloa olisikin kertynyt matkaan mukaan tasapainoa harjoittellessa. Nyt kiloja en usko enää kertyvän ja vaa'allekin uskaltanen parin viikon päästä :) Viime vuoden puolella surin ja pelkäsin menkkojen loppumista. Ja niinhän ne sitten lähes puoleksi vuodeksi loppuivatkin. Kunnes nyt sain itse käynnisteltyä uudestaan hieman järkiintyneemmän ruokavalion myötä, huh.

Juuri nyt tuntuu hyvältä - terapiasta huolimatta tai ehkä juuri siksi

Kelan viikon takainen myönteinen  päätös on helpottanut oloa terapiaan liittyvien ristiriitaisten tunteiden suhteen. Tuntuu hyvältä, että minun haparoiden tehtyä päätöstäni puolletaan. Lääkäri, terapeutti ja nyt Kela. Ja tietysti tuen myötä kukkaroa ei kirpaise aivan yhtä paljon, kuin jos tukea ei olisi myönnetty. Tuolloin en tosin varmaankaan olisi prosessiin ryhtynyt, ainakaan tässä muodossaan. Itselle maksettavaksi jäävä 30€ / käynti on toivon mukaan puristettavissa kuukausibudjettiini, kun tietää terapian olevan monen mielestä parasta mitä itselleen voi antaa.

Luin Kelan päätöksen verkkopalvelusta sunnuntaina ja heti maanantaina terapiatäti laittoikin viestiä ja ehdotti tapaamista heti samalle iltapäivälle. Vastaanotolla sovimme alustavasti muutamia aikoja valmiiksi tuleville viikoille. Olin hieman toivonut, että kerta viikossa riittäisi. Pysyin kuitenkin vaiti huomatessani, että kahdella mentäisiin. Päätin luottaa ammattilaiseen. Muutama kyynel taisi siinä päästä. Taidettiin tosin molemmat naurahtaa tilanteen koomisuudelle :) Vastaavista koomisuuksista onkin jo ehtinyt kertyä esimerkkejä. Mm. alkuvuodesta taisi mennä yksi kokonainen tapaaminen (jolloin oli tarkoitus käydä läpi Kelan tukeen, terapeutin etsintään ja B-lausuntoon liittyviä seikkoja) siihen, että suur-itkin edessä häämöttävän terapian ja siihen hakeutumiseen liittyvien seikkojen herättämää ahdistustani. En muista pääsimmekö puusta pitkälle tuolla kerralla.. O_o Muistan kerrasta lähinnä voimallisesta itkusta puutuneet ja kihelmöivät käteni.

Yrittäessäni sopeutua ajatukseen terapiassa käymisestä olen lukenut erilaisia blogeja ja nettikeskusteluja. Kateellisena ihaillut kuinka välittömästi ko. asioista keskustellaan. Välillä melkein voisi kuvitella autokaupoilla oltavan. Itse koen pelkän sanan ääneen lausumisen vaikeaksi. Tosin tässä sitä nyt opetellaan ahkerasti kirjoittamaan :P

Suurin syy terapiaan ei liene ajoittaiset ongelmat syömisen kanssa vaan useita vuosia kestänyt ja työelämän entisestään syventämä uupumus (mikä tosin on varmasti pitkälti johtanut ensin mainittuun).

Kiinnostaisikin kuulla muiden, erityisesti syömishäiriöistä ja masennuksesta kärsivien kokemuksia terpiaan liittyen. Oletteko te muut, joilla ongelmia syömisen(kin) kanssa terapiassa nimenomaan syömiseen liittyvien ongelmien vuoksi? Miten te olette hakeutuneet terapiaan - onko terapia ollut oma toive vai onko sitä "puoliväkisin" ehdotettu? Käyttekö julkisella sektorilla (poliklinikka?) vai oletteko hakeneet / saaneet kuntotutuspsykoterapiaa? Miten pitkiä terapioita teillä on takana / edessä?

Juuri nyt oloni on mystisen helpottunut. Sen ja viikonlopun kunniaksi korkkasin harvinaisesti siiderin sushin kyytipojaksi :)

Huojennuksen täyteistä viikonloppua kaikille!

Päätös

Loggauduin äsken Kelan sivuille, vaikka epäilinkin siellä vielä päätöstä näkyvän (viisi viikkoa täyttyy vasta keskiviikkona ja voisi ajatella, ettei juuri etuajassa Kelalta näitä päätöksiä tule).


Mutta:

PÄÄTÖS KUNTOUTUKSESTA                                                        

                 Olette hakenut Kelan järjestämää ja rahoittamaa kuntoutusta.        
                 Kuntoutuksenne tavoitteena on säilyttää työkykynne tai parantaa     
                 sitä.                                                               

                 Hakemuksenne on ratkaistu seuraavasti.                              

        Myönnetty kuntoutus                                                          
                 Psykoterapia                                                                                      
                   Terapian toteutusmuoto on yksilöterapia        

Melkein viisi viikkoa odotusta, jännitystä, toivoa... vaihtui Pelkoon. Pelko lievittyi hieman, kun terapiatäti vastasi sunnuntai-illan sähköpostiin. Halusin heti kertoa päätöksestä, jotta myös hän pystyy sumplimaan omat aikataulunsa ja työkuvionsa (kyllä, taas muita ajattelemassa). Huomenna lyödäänkin sitten niitä aikoja lukkoon. Toivottavasti minä en mene lukkoon.

Haluaisin avata tuota "Pelkoa" hieman enemmän, mutta väsymys painaa. Viikonloppu mennyt lievien herkkuövereiden parissa. Valitettavasti näitä olenkin siten kompensoinut liikuntaövereillä. Ja. Sorruin. Oksentamaan. Olin varma. Etten enää ikinä. Mutta.

Salamatkustajia ostoskorissa

Rakastan ruokakauppoja, erityisesti isoja marketteja. Kesällä niiden viileitä pitkiä käytäviä, talvella lämpöisiä parkkihalleja. Listan mukaisessa järjestyksessä kulkemista - maks. 150 g irtokarkkia (perjantaisin), sipulia, banaania, salaattia, kurkkua, porkkanaa (vähintään 2 kg), herkkusieniä, riisikakkuja, noriarkkeja, raejuustoa, mantelimaitoa, jogurttia, (A+ -jogurttia, pyrin eroon makeutusaineilla ryyditetyistä), riisiä, tummaa suklaata... Ruokakaupassa samoilu rauhoittaa (eriyisesti isoissa marketeissa, joissa kukaan ei kiinnitä huomiota mahdolliseen edestakaisin kulkemiseen ja kaloreiden tutkimiseen) ja välillä huomaan hurauttavani markettiin ihan mitättömästä syystä, hakemaan monivitamiinia, joka ei ole edes loppu. Tänään ostoskoriin livahti Ullan Pakarin ruiskakko ja kevytmaksamakkaraa. En siis päässyt eroon eilisestä leipähimosta. Oikeasti mieli olisi tehnyt rapeaa, vastapaistettua vehnäpatonkia, Bonjour -tuorejuustoa. Ja kaikkia niitä valmiiksi pakattuja leivoksia (niin säilyviä kuin tuoreversioitakin) siinä "hiilariosaston" kupeessa. Haaveilin hetken ostavani kääretortun ja upottavani hampaani suoraan siihen ilman sen kummempia paloitteluja. Kotimatkalla ohitin leipomon, jonka tuoksu tunkeutui autoon. Iloitsin vieressäni ostoskassista pilkottavasta leivästä, samalla peläten. Kotona paloittelin leivän. 120 grammaa lautaselle ja loput paloina pakkaseen. Ja pieni santsipala ennen leivän muuttumista jäiseksi kopukaksi. Säälittäviä varotoimia :/ Tulee paha mieli pelkästää niistä kirjoittamisesta. Marketista tarttui mukaan myös puoleen hintaan laadukasta pääsiäissuklaata. Päivän kalorit kipusivat huimaan 1927 kaloriin. Ja heti perään onneksi lohduttavia ajatuksia: 150 gramman rasiasta söin vain 100 grammaa (kesken lopettaminen on vaikeaa, as we all know!); alle 2000 kaloria päivässä ei lihota (vaan on NORMAALIA); "Fresh start" ei edellytä maanantaita (voin siis ihan hyvin unohtaa huomenna TIISTAINA tämän päivän mokailut ja palata "normaaliin" 1000 kaloriin / pvä). 

Vielä viikko (*älä anna sen viedä kauempaa*)

Klikkaan itseni päivittäin Kelan sivuille katsomaan joko päätös Kelan tukemasta terapiasta olisi jo tullut. Päätöksen "laskettu aika on 22.5. Toivon, että tulisi etuajassa. Pariin otteeseen olen ollut jo hilkulla lähettää J:lle viestiä. Ottaa riskin ja sopia tapaamisia - ennen virallista päätöstä. En tiedä kumpi pelottaa enemmän. Arjen alamäet vai se, että alottaisin käynnit ja saisin kuitenkin kielteisen päätöksen. Ihmetyttää tämä arjessa vaaniva yllättävä pelko, turvattomuus. Kaikkien näiden yksin pärjättyjen vuosien jälkeen. Tai ehkä se ei ole sittenkään yllättävää. Olen antanut itselleni luva olla heikko. Vielä kun saisi legitimiteetin heikkoudelleen, Kelan päätöksen. Sitten olisi heikkous virallista, kaikin puolin, ja voisin sitoutua eheytymiseen (?).

Välillä tuntuu, että olen tulossa hulluksi. Siis kadottamassa todellisuudentajuni, kontrollin! Pelkään, että alan nähdä harhoja tai että jonain päivänä herään puhtaaseen haluun kuolla. Sisälläni velloo välinpitämättömyydeksi kärjistynyt väsymys. Kulissit sortuvat tuon tuosta, suusta putkahtelee sammakoita. Se, ettei välitä enää itsestään samalla tapaa mitä ennen näkyy siinäkin, etten välitä myöskään siitä, mitä muut minusta ajattelevat. En ole koskaan välittänyt. Mutta mikäli mahdollista, välitän nykyisin vielä vähemmän. 

Oksentelusta sen sijaan olen päässyt eroon. Viime hetkellä (?), ennen kuin ehti muodostua tavaksi, ennen kuin ehdin oppia niksit täysin. En ole myöskään niin altis ahmimiselle, mitä ennen. Vaaran hetkinä muistuttelen itseäni (siitä / oksentamisesta seuraavaasta) turvotuksesta ja yritän sitkeästi suunnata mielenkiintoni hetkeksi toisaalle. Syön jotain pientä ja yritän touhuta hetken (siivota - rakastan järjestellä!), jotta verensokeri ehtii noustaa ja vaara on ohi. 

Kävin äsken ruokakaupassa ja se leivän himo! En ole pystynyt syömään vaalea leipää vuoteen. Teki niin paljon mieli Bonjour -tuorejuustoa. Ja vaaleaa, rapekuorista, tuoksuvaa leipää. Onneksi on sunnuntai ja kaupan leipävalikoima rajoittui lähinnä ruispaloihin ja säilyväksi pakattuihin nahkeisiin ranskanpulliin ja paahtoleipiin. 

Alhaisin painolukema tällä hetkellä 47,9 kg (iltapäiväpaino perjantaisin viikon päätteksi). Tavallaan huojentunut, ettei paino ole laskenut. Samalla naurettavan peloissani sen nousemisesta. Kaikki paha olo, jota olen painopudotuksen tuomilla onnistumisen kokemuksilla onnistunut lievittämään, vaanii nurkan takana. Yksi syy lisää olla hyvillä mielin pysähtyneestä painonlaskusta. Aivan kuin pudotetut kilot olisivat jossain, patoamassa sitä pahaa. Niiden paluun myötä vyröyy ylitseni myös kaikki se muu.

Puolikas My Little Pony -suklaamuna

Aamuhetki kullan kallis. Aamupalahetki on minulle lähestulkoon pyhä. Kahvi. Banaaniriisipuuro. Virkistävä ravinnelisäshotti Berocan kaltaisella porevalmisteella alashuuhdottuna.

Olen lähdössä toisaalle pääsiäislounaalle ja olin jo eilen päättänyt, että starttaan aamun pelkällä kahvilla. MUTTA vapaa-aamut eivät vain käynnisty ilma puuroa (puuro on mielestäni lohdullista ruokaa - pehmeää ja lämmintä, joka sopii erityisesti viikonloppuaamuihin, arjesta toipumiseen). Ja pääsiäissunnuntain kunniaksi puolikas My Little Pony -suklaamuna. No, täytyy myöntää, että olen kuluneet vapaapäivät syönyt sellaiset 2500 kcal / pvä. Eli hieman on suklaata mennyt muutenkin... ihan vaan vapailun kunniaksi :)

Minuun on iskenyt krooninen nälkä (voisin ahmia vaikka kaurapuuroa), eli täytyy olla ihan tyytyväinen - ettei ole lähtenyt lapasessta kertaakaan. Pystyin jopa syömään vain puolet suklaaraepussista. JA tyynesti sulkemaan pussin ja viemään pois. Ja liikunta lienee pitänyt huolen, ettei mitään pysyvää vahinkoa ole päässyt syntymään :)

Hyvää pääsiäistä
ja Herkullisia Suklaahetkiä!
(lman katumuksia!)

Pause

Elämä (tai ainakin terapia) holdissa 22.4 asti, jolloin tulee kuluneeksi 5 viikkoa (arvioitu käsittelyaika) siitä, kun viimein sain tehtyä Kelan kuntoutusterapiahakemuksen. Jo pelkän hakemuksen tekeminen vei viikon, pari. En pystynyt sujauttamaan sitä Kelan luukusta ennen kuin olin sen J:llä hyväksyttänyt.

J:n ja lääkärin mukaan myönteinen päätös lähes varma (työkyky uhattuna), eli pienellä riskillä voisin aloittaa varsinaiset käynnit heti, jo ennen varsinaista päätöstä (ja saisin Kela-korvaukset ymmärtääkseni takautuvasti). Mutta en pysty. En ennen kuin näen mustaa valkoisella, oikeutuksen, paperilla jäsenneltynä. Että olen riittävän r i k k i. Ajatus siitä, että riskillä alottaisin ja saisinkin kielteisen päätöksen, on pelottava. Ei ehkä taloudellisesti maata kaatava, mutta olisi todella hajoittava kokemus myöntää vihdoin viimein avuntarpeensa (pitkällisen ympäristön vakuuttelun jälkeen) konkreettisesti, aloittamalla varsinaiset käynnit, ja sitten saadakin kielteinen päätös "ei, et tarvitse tätä / et ole kuntoutuksen arvoinen / mitä oikein luulet itsestäsi". 

Ajatus terapiasta (pelkän sanan kirjoittaminen!) tuntuu edelleen vaikealta, mutta J herättää minussa luottamusta. Hänen edessään häpeä ei ole niin valtavaa. Nyt alkukeväästä eräs projektini huipentui. Hän ilmaantui yllättäen paikalle. Kaikista saamistani kukista hänen antamansa kuihtui viimeisenä. Kuivasin kukinnot. Kuten sen ensimmäisen nenäliinan, jonka olin pakotetettu vastointahtoisesti ottamaan vastaan, kun kyyneleet eivät enää kuivahtaneetkaan huomaamatta poskille.

Huojennus

En ole jaksanut, ehtinyt, pystynyt postaamaan hetkeen. Kuluneisiin päiviin, viikkoihin, on mahtunut niin paljon ikävyyksiä niin privaatti- kuin työrintamallakin.

Tällä hetkellä sinnittelen syömisten suhteen, yrittäen kulkea sitä kultaista keskitietä, joka muilta onnistuu siis luonnostaan. Viikonloput ovat haastavimpia. Olen alkanut alkuvuoden oksentelujen myötä pelkäämään viikonloppuja. Lähes järjestäen kalorit riistäytyvät yli 2000, jopa lähemmäs 3000 (tai YLI). Muutamia kertoja olenkin sortunut oksentamaan, mutta onnekseni (!) oksentaminen on haastavaa - esimerkiksi suklaa ei tule ylös -  tulee ainoastaan uskomaton 3 kilon TURVOTUS, joka kestääkin sitten lähes seuraavan viikon puoliväliin. Eli tehokkaasti olen kantapään kautta oppimassa tästä uudesta taipumuksestani jo pois. Onneksi. Työpäivinä syömiset suhteellsen ongelmattomia (lue: < 1000 kcal / pvä). Ilmeisesti kostautuu juuri sitten noina viikonlopun ahmimisina. Tällä viikolla olen yrittänyt turvata itseni viikonlopun tuskalta syömällä päivittäin 1500 - 2000 kcal. Samalla toivon menkkailoa. Vaikuttaa pahasti siltä, että ovat ainakin toistaiseksi jääneet pois :( Terveellisiä herkkuja. Banaanilla, pähkinöillä, nibseillä ja hunajalla kuorrutettuja riisimaissikakkuja. Raakoja herkkusieniä sinapin, ketsupin kera salaatti-raejuustopedillä. Options -kaakaojuomaa tilkalla mantelimaitoa.

Kävin tällä viikolla lääkärillä B-lausuntoa varten. Lievästi "luovuttaneena". Muutama vuosi sitten istuin samassa tuolissa ja päätin itsepintaisesti selvitä yksin. Ja selvisinkin (?). Kovin luottavaiselta lääkäri vaikutti Kelan myönteisen päätöksen suhteen, sen verran työkykykin uhattuna (häiriintynyt syöminen siis ainoastaan kirsikkana kakussa, josta löytyy ihmissuhdeongelmia pitkällä kaavalla). Nyt pitäisi vain jaksaa laatia se hakemus. Omien ongelmien lomakkeelle selvittäminen ei houkuttele :(

Ovi, joka on ollut vaikea avata (terapeutin entinen vastaanottohuone).

Olen käynyt tulevalla terapeutillani nyt kolme kertaa, ns. arviointikäyntejä. Huomaan välillä odottavani kiihkeästi käyntejä. Luvalla hajoamista. Viimeksi kyyneleet majailivat silmänurkissa jo odotushuoneessa. Vastaanotolla itkinkin niin voimallisesti, että käsistä lähti tunto. Kyseinen päivä oli ollut kammottava, mutta itkun väsyttämänä olo oli kepeä (?) tihkusateessa autolle kulkiessa.

Seuraavana yönä näin unta, että hän antoi minulle jotain jota en pystynyt näkemään, mutta unessa ymmärsin mitä se oli. Koin iloa.

Sokkokuuri, viimeinen koitos

Pää on kuin pärekori. Kannan mukanani pientä ruutuvihkoa, johon välillä iltaisinkin valveen ja unen rajamailta nousen kirjaamaan ylös ohikiitäviä ajatuksia. Suurimpana ajatuksena tällä hetkellä pelko suorituspaineista. Pelkään, että nyt kun viimein suostun "sairastamaan", minun oletetaan löytävän onneni, ja mitä näitä nyt on, minun ajankulkuuni, ajantajuuni, suhteutettuna liian nopealla tahdilla. Minun aikani on  h i d a s t a  aikaa. Takana enemmän tai vähemmän koko elämänpituinen hajoamisprosessi ja palasten kasassa pitely.

Harmittaa, etten uskalla tännekään täysin avoimesti kirjoittaa, kuvailla arkeni kummallisuuksia. Pelkään, että tutut yms. työkaverit löytävät kirjoitukseni. Varsinkin työkaverini haluaisin tällä hetkellä toivottaa helvettiin. Että jos tunnistit...

Viikonloppuna tuli jälleen namisteltua yli rajojen. Reilusti yli 2000 kcal, kumpanakin päivänä. Maanantaista lähtien olenkin sitten noudattanut tiukkaa 1000 kcal ruokavaliota. No, maanantaina luku ylittyi 170 kalorilla. Liikuin tosin vähintään tuon ylityksen verran ja tiistaina kalorit pysyttelivätkin vastaavasti sitten 900 kalorissa. Päähän pälkähtänyt (jälleen kerran) järjetön idea. Olla TIUKASTI tuolla 1000 kalorin ruokavaliolla. Ja jos aivan pakko, niin esimerkiksi viikonloppuisin sallittakoon 1500 kcal. Vaa'alla en ole käynyt sitten perjantain. Enkä aio käydä ennen maaliskuuta. Tuntuu, etten pysty lopettamaan tätä ennen kuin vaa'an lukemat 44 kilossa. Koen järjetöntä tarvetta käydä pohjalla (tuo 44 kg on itselle ehdoton pohja, pienemmät lukemat hyytävät itseänikin!). Jotta voin ponnistaa! Olla ensin selkeästi sairas, jotta voin kokea parantumisen. Mieli jotenkin niin solmussa, että koen että kehon kanssa helpompi sairastaa. Kehoa helpompi hoitaa. Pelkään kai (syyttä!?), että Terapiatäti J julistaakin minut kuitenkin takaisin terveiden kirjoihin. Juuri kun olen hellittänyt ohjaksista... Hänen puheidensa perusteella minun pitäisi kyllä kaiken logiikan mukaisesti uskoa täysin päin vastaista. Mutta pelkään. Että minut hylätään.

Parin seuraavan kuukauden suunnitelmani: pieni, parin kolmen kilon rutistus vielä ja pohjan kautta jälleen kohti pintaa...

Esimieheni testaili tässä eräänä päivänä ruokailukäyttäytymistäni- suolakeksien, ruissipsien, suklaakeksien kanssa. Järkyttävä, absurdi tilanne :(

Hotellielämää

Lyhyt kuvapostaus perjantai-lauantain pikaisesta hotellilepolomasta (palkintopisteillä) :)

Sänky <3
Leveydellä ja ihanuudella ei tuntunut olevan rajoja!

Kylpyamme (keskiyön kylpyhetki!)

Aamupalalla onnistuin nappaamaan HS:n :)
Puurovalikoima kylläkin pelkkää kaurapuuroa.
...napsin pari minicroisanttia kyytipojaksi.

Terapiatäti said yes

Kivi vierähti sydämeltä tänään.


Terapiatäti kertoi, että "kyllä".
Hänen kalenterissaan olisi minulle tilaa jatkossakin.


Hän on siis ollut eräänlaisena välimatkan kulkijana B-lausuntoa odotellessa. Olemme olleet kummatkin tietoisa, että tavallaan olen halunut aloittaa tätä matkaa, mutta samalla ollut valmiina "tilaisuuden" (esim. liian työlääksi käyvän terapeutin etsinnän edessä) koittaessa livistämään (ja katumaan). Hetken olin aistivinani epävarmuutta, hänessäkin (= "olisiko hän oikea henkilö minulle"), mutta tänään tuo pilvi väistyi, täysin selkein sanankääntein.

Jollain tapaa parempi olla <3 
(Onkohan huomassaolon kokemus sallitun vai sairauden puolella?)



Ruokamustis tosin vaivasi tänään jälleen, pala palalta, ihan kuin kiusallaan (!!!), ruokaympyräni vallataan minulta. Tuntuu, että syönpä mitä tahansa, on sitä seuraavana päivänä taukotilan kaapissa muillakin. Vinksahtanut logiikkani ehdotti tänään vesilinjaa. Raivosta ruokahaluttomana.

Terapiatädin tuolin nurkkaa kohden (pari päivää jaksettavana)

Paino junnaa paikoillaan, noin 47,5 - 48 kilossa. Tavallaan olen huojentunut, ettei ole laskenut. Menksut tosin taas kateissa, aiemmin ovat tulleet lähes kellon tarkkuudella. Mahanpohjassa kuitenkin tuntemuksia, että olisivat tulossa, yhä? Olisi vaan pitänyt tulla jo pari viikkoa sitten ja olen väsynyt näihin etiäisiin, jatkuvaan varuillaan oloon...

Oksentanut en ole pariin viikkoon. Suunnaton, noin kolmen kilon turvotus opetti. Viikonloppuna ahmimiskohtaukset liippasivat pelottavan läheltä, mutta onnistuin pitäytymään hieman reilussa 2000 kalorissa kumpanakin päivänä ja kuluttelemaan varuiksi niitä ylimenneitä liikkumalla pois. Vaati järkyttävän paljon tahdonvoimaa! Teki vain mieli survoa suu täyteen konvehtia! Perjantaina sorruin ostamaan irtokarkkeja. Tiesin ottavani hirvittävän riskin, mutta pitäytymällä kohtuullisessa noin 150 g ostoksessa turvasin selustani pahimmalta. Kassajonossa oli taas jotenkin kierosti huumaavan normaali tunne:

"Tässä minä ostelen viikonloppunamuja, kuin kuka tahansa. No BIG deal."

Tänään olin niin uupunut, että jo pelkkä puhuminen, hymyileminen, olivat saavutuksia sinänsä. Olisi pitänyt tietysti jaksaa töissä paljon muutakin, mutta tuntui, että voimat menivät lähinnä normaalin "käyttäytymisen suorittamiseen". Loppupäivästä väsymys olikin sitä luokkaa, että hengittäminenkin kävi työstä. Pelkäsin, etten jaksa enää kotiin asti. Tänään kaloriviisari on värähtänyt 1100 kaloriin, 100 kaloria yli tavoitteen. Pieni jomottava nälkä, mutta viikonlopun kalorinylitysten (vaikkakin maltillisten) jälkeen en USKALLA syödä yhtään enempää. Onneksi yö vie orastavan nälän mennessään. 

Nyt odotan vain, että pääsen keskiviikkona terapiatädin nojatuolin nurkkaan hetkeksi, lepäämään. Tällä hetkellä sessioihin liittämäni kokemus jonkintapaisesta levosta on voitolla niihin myös sitkeästi liittyvästä ahdistuksesta. Tietysti se on hyvä asia, mutta tiedän sen kertovan, että olen samalla TODELLA väsynyt.

Kirje J:lle

31.1.2015


Kirje J:lle

Pysähtelen arjessa uudenlaisten ajatusten äärellä. ”Tästä minun pitäisi puhua.” Tai: ”Tämä on Oivallus. Kunpa muistaisin sen Jokatoinentiistaisella.” Itseni vuoksi en jaksa pysähdellä, ajatella ajatuksiani loppuun. Tai edes muistaa niitä harvoja enää huomenna. Mutta toisen edessä minä ajattelen, muistan. Jotta minulla olisi kanssasi jotain puhuttavaa. Ylpeyteni, omanarvontuntoni, kunnianhimoni – vielä, jossain - heräilevät hiipuvaan uhoon, suorittamiseen, pätemiseen. Toisen edessä vielä. Minun vuokseni eivät.

Pystyin tänään nimeämään kansion koneeni työpöydällä nimellä ”terapia” – tottumuksesta peläten olan yli kurkkivia uteliaita katseita (joita ei ole, ollutkaan). Sana ei tunnu, näytä kirjoitettuna enää yhtä pahalta. Ääneen en ehkä vielä pysty lausumaan. Tila, aika kaiken keskellä. Suojassa, levossa. Näen käteni eteeni ojentuneina, otteistaan kirvonneina, ranteet paljaina. Absurdi ajatus nippusiteestä. Ja tyyneydestä, jotten riuhtoisi ja rikkoisi.

Ajatuksia:

”Ei hän olisi ehdottanut tapaamista, tarjoutunut välimatkan kulkijaksi ennen isoa B:tä - jos hän kokisi minut kovin vastenmieliseksi.”

”Minä haluan tätä – enemmän, mitä haluan pyristellä sitä vastaan.”

Jokatoistaitiistainen

Aamulla töissä jo ainivarhain, jotta saisin upotettua jokatoistaitiistaiseni päivän laskoksiin ilman tarvetta selittää hetkellistä poistumistani, sanallakaan. Aamuruuhkassa vastavirtaan. Ja perillä liian ajoissa, kuten aina.

Terapiatäti sen sijaan myöhässä, mutta olemmekin tästä jo keskustelleet. Joskus bussiyhteydet pettävät, muutaman minuutin verran. Olen oppinut sietämään siitä aiheutuvaa ahdistusta. Liian isot odottelumarginaalit syövät elämää, ovat lopulta muutamaa satunnaista myöhästymistä haitallisempi tapa tulla ja mennä. Olen kertonut hänellekin, että myöhästely on siis mielestäni kohtuu määrissä jopa suotavaa. Kunpa itsekin kykenisin! 

Kuten viimeksi sovimme, puhumme lähes yksinomaan siitä, että miten tästä eteenpäin. Sanat ja termit saavat minut itkemään. "Terapia". "Terapiasuhde on ihmissuhde". Ja itken syvältä, suurta yksinäistä suruani. Tässä minä olen, antautumassa. Aiemmillakin jokatoistaitiistaisillani olen satunnaisesti liikuttunut kyynelten partaalle, antanut niiden vierähdellä poskilleni. Ja kuivua pois. Nyt kyyneltulva yltyy hallitsemattomaksi, kyyneleet tipahtelevat ja valuvat, minne sattuu. Kurotan nenäliinaa. Ensimmäistä kertaa. Jostain syystä en ole antanut itselleni lupaa aiemmilla kerroilla kuivata kyyneleitäni. Kuten terapian, olen kokenut myös nenäliinan käytön häpeällisenä. Negatiivinen mielikuvani terapiasta suoranaisesti täydellistyy tarjolla olevissa nenäliinoissa! Nyt antaudun, ojennan käteni kohti nenäliinapinoa. Ja hiljaisen, uloshengityksen myötä muodostuvan itkun lomassa pyydän ranskalaisia viivoja miten tästä eteen päin. Olen tehnyt meille kokouslistat, joissa mm. tilaa näille viivoille (Samalla, nimettömällä paperilla tunnustan oksenteluni, mutta emme etene sinne asti. Tärkeintä on, että se on siinä paperilla, tunnustettuna.). Selvennän tarvittaessa, että mikä viiva mihinkin väliin. "B-lausunto". "Terapeutin etsintä". Suren. Ajatukset etsimisestä, lausunnoista, tuntuvat ylitsepääsemättömän raskailta. Haluan vain ihmisen, ajan ja paikan! Yht'äkkiä Terapiatäti vinkkaa eräästä tahosta, jossa hän myös pitää vastaanottoa. Kysyy, että voisinko ajatella, että B-lausuntoa odotellessani kävisin siellä. Hänen luonaan, jonkinlaiseen alennushintaan, ne muutamat kerrat ennen lausunnon saamista. Toivon, että huojennus näkyy minusta! Myöntymisen merkkinä. Kyyneleet taitavat tyrehtyä, viimein. Helpottaa. Herää toive, että ehkä saan pitää edes Hänet. Ja että ehkä loppukin muuttuu mahdolliseksi. 

Olin varautunut viimeiseen jokatiistaiseen kiitoslahjalla. Iloisen värisistä huopapalloista tehdyllä kaulakorulla. Pyydän anteeksi aiheuttamaani (aikahukkaa, epämukavuutta?) ja ojennan pikkupakettini. Tarkkaan en osaa sanoa, miten käynnit ovat minua auttaneet, mutta arvostan saamaani aikaa. Olen siitä kiitollinen.

Irtokarkkiöverit & oksentamisen oppitunti no. X

Ostin eilen Citymarketista irtokarkkeja 422 grammaa. Normaalisti en koskaan sorru irtsareihin, ihan vain lievästä pöpöpelosta jätän väliin. Vaikka mieli tekisi usein juuri irtokarkkeja eikä mitään muuta. Silloin harvoin kun karkkeja päätän ostaa. Teollisesti pussiin pakatatut eivät vain syystä tai toisesta maistu yhtä hyvälle! Onkohan syynä juuri se sekoituksen väistämätön "päättömyys", joka antaa sekoitukselle sen omaleimaisen... "irtsariuden". Teollista tuotantoahan leimaa juuri se järkeistys ja optimointi, jota irtokarkkipussiaan täyttävä ei ainakaan sillä hetkellä tunnusta :D

Kassan liukuhihnalla huomasin, että samat namit olivat päätyneet myös edellä seisovan asiakkaan viikonloppuherkkuihin. Koin ylpeyttä. Olin lähes kuin kuka tahansa.

Mutta. 

1. Kotona päädyin kuitenkin ahmimaan 340 grammaa. 
2. Ja oksentamaan. 

Olen alkanut oksentelemaan. Vaikka olen siinä ollut aina kovin huono. Vuosien varrella on tullut muutamaan otteeseen yritettyä, tuloksena vain pistemäiset verenpurkaumat silmien ympärillä. Nyt olen kehittynyt. Ja samantien ymmärtänyt, että väärällä polulla ollaan.

Tämäkin päivä on mennyt sekavissa tunnelmissa - á la erään projektityön valmistelua (jäin tappelemaan jo pelkän sisällysluettelon kanssa), pyykinpesua ja lesemuffinien leivontaa. Viimeksi mainitun aiheuttama lievä ahmintakohtaus(!?): 2x magnum, muutama muffinssi, loput irtokarkit eiliseltä (70 g)... mutta nyt vatsalaukku piteli sisällöistään sen verran tiukasti kiinni, ettei juuri mitään tullut ylös (toisin kuin eilen illalla!) ja päivän saldoksi lukittui (toivottavasti!!) huikeat 2582 kaloria, kun olin varmuudeksi syönyt vielä yhden rahkan, jotta ahmintahalut varmasti pysyisivät hallinnassa loppuillan. Lohduttelen itseäni sillä, että on hyvä, ettei oksentaminen ole niin helppoa. Aamupaino oli 46,9 kg ja nyt käyn iltalenkillä leikkaamassa 200 kaloria pois. Yritän nyt tyynesti kuunnella järjen ääntä ja vakuutella itseäni, että "hyvällä käytöksellä" paino ei parin päivän päästä ole tuosta kummemmaksi muuttunut (sillä välin en luonnollisesti vaa'alla turhaan suremassa käy).

Tätä kirjoittaessani mietin myös vakavasti, että ehkä viimeisellä tapaamiskerralla nykyisen terapiatätini kanssa on pakko puhua näistä pukluistakin :(



(Ja lisäys yllä olevaan, nyt tuntia myöhemmin: ahmin 1/2 jäistä pakastekakkua ja ison keksin, kalorit tälle päivälle aivan älyttömät 3531 kcal :( Lenkillekään en päässyt varusteongelmien vuoksi. Mahaan kivistää. Olin aivan varma, että moinen määrä kakkua nousisi varmasti takaisin ihmisten ilmoille. Mutta EI. Ligth Coca-Colakin, jolla olen vatsaani huuhdellut, loppui. Kirjasin jo kauppalistaan. Radikaali muutos - ennen ostin, koska sisältää vain vähän energiaa. Nyt sen vuoksi, että sillä saa ne vähät (tai paljot) energiat ylös (ja alas vessasta). Nyt sattuu niin, että vaikea hengittää. Tarkkaa harkitsen, että uskallanko suihkuun... Soisi, että tällainen ahmiminen opettaisi. Mutta tätä tapahtunut nyt jo muutaman kerran, joten ainakaan vielä en ole oppinut. Sormet näppiksellä näyttää jo NYT tuhdimmilta :( )

Pohjasta on helpompi ponnistaa?

Kyyneleitä.

• Positiivisen palautteen kirvoittamana
• Eläinrakkaudesta
• Voimani ylittävien odotusten äärellä
• iPhonen (ja kalori- ja liikunta-appsien!) hyvästelystä huoltoon
• Pelosta hakeautua "varsinaiseen" (= kelan tukemaan) terapiaan

Alkuviikon päivien kalorit ovat pysyneet alle 1000 kalorissa, reiluista liikuntamääristä huolimatta. Paitsi eilen sudennäläkäisenä: 1208 kcal. Sain kuitenkin kompensoitua liikunnalla, sykemittarin näyttämillä 210 kalorilla (45 min spinning). Tuskastuneena usein seurailen spinningtunnilla salin valkokankaalta muiden iQniter -kalorinkulutuksia. Haluaisin tavata Hänet, joka onnistuu polttamaan näytöllä hehkuvat 600-700 kalorin lukemat tunnin polkemisella. Ja vaikka hänetkin, joka yltää yli 300 kalorin. Itselläni lukemat jäävät äärirajoilla pinnistettäessäkin alle 250 kalorin.

Aamulla paino pitkästä aikaa alle 47 kiloa (46,9 kg). Tosin vasta toisella punnituksella ja akrobaattisessa asennossa. Vaa'an äärellä vallitsee taikausko. Uskon vakaasti, että pieni sängyn laidalla istuttu hetki näkyy pienempänä lukuna vaa'an näytöllä. Ja että hiusklipsit painavat henkilövaa'alla punnittuna huomattavasti todellisia grammojaan enemmän.

Tiukentuneet kalorimäärät upotusyrityksiä? Kun käy pohjassa, on konkreettinen pohja, josta ponnistaa. Kävisikö vaiika 44 kiloa pohjasta?

Kyyneleitä äsken lounaallakin. Nykyinen terapiatätini sitä mieltä, että minun tulisi hakeuta Varsinaiseen Pitkäkestoiseen Terapiaan hänen vaihtaessaan työpaikkaa. Mutta minä pelkään. Ja itken pelosta. Jokainen odotushuoneessa vietetty hetki tuntuu musertavan häpeälliseltä! Pyysin, että seuraavalla (viimeisellä) kerralla puhuttaisiin vain jatkosta. Ei siitä, miten viikot ovat kuluneet. Listattaisiin palastellen asiat ylös, että miten tästä eteenpäin.

Jos saisin esittää toiveen, haluaisin: ajan, paikan ja minulle osoitetun ihmisen. En haluaisi joutua ajattelemaan koko asiaa. En sukeltaa byrokratioiden rattaisiin. Saada stigmoja. 

Ja ruokaympyräni pyörähti jälleen

Kirjoitin taannoin ruokaan liittyvistä mustasukkaisuuden tunteista. Raivosta, joka minut valtaa, kun näen ympärilläni olevien (erityisesti erään tietyn wanna-be-skinnyn(?)) ihmisten omaksuvan ruokatottumuksiani.

Tänään ruokaympympyrä pyörähti jälleen.  Jo toinen ruokavalioni peruspilari katkesi! Taukotilan hyllyyn oli ilmestynyt erästä lähes täysin samaa valmistetta, joka on käytännössä, yhdessä aiemmin "kaapatun" ruuan ohella, pitänyt minut, "valikoivan syöjän", hengissä. Ja "kaapparina" sama henkilö, mitä edelliselläkin kerralla. Samalta seisomalta keräsin hyllyiltä omat pakkaukseni pois, kassiin, kotiin...

...ja kotimatkalla poikkesin markettiin ihmettelemään uusia aineksia henkeni pitimiksi.

Hulluinta on, että minun on todella vaikea (itselleni rehellisesti) eritellä syitä näihin hurjiin tunneryöppyihin. Osa totuutta voi olla mustasukkaisuus vuosien varrella trial & errorilla huippuunsa (?) hiotusta ruokavaliostani. Olen myös huono kestämään heikkoutta (itsessäni ja muissa). Näen moisen perässähiihtäjän heikkona esityksenä? (Vaikka oikeasti syy "perässähiihtoon" on todennäköisesti viaton KOKEILUNHALU!?) Tai sitten en halua kenenkään seuraavan epätervettä esimerkkiäni? (Well, tämä voi olla kaunistelua - suoraan sanottuna en ole kovin kiinnostunut minulle ei niin läheisten ihmisten edesottamuksista. Sorry...) Tai sitten totuus on se, että syöminen on minulle (tunnepitoinen) ongelma, joka oireilee siten mitä kummallisimilla tavoin. Se, että joku syö kanssani samanlaista ruokaa, tekee (safe)ruuasta konkreettisempaa, vähemmän turvallista ja sallittua? Tai sitten olen vain pohjimmiltani ilkeä ja omistushaluinen. Ja haluan pitää muut etäällä, poissa reviiriltäni. Lihavina ja itsekurittomina. Jotta voin sitten halveksia (?) heidän pullan mussutustaan... Ja olla heitä parempi kilpailun ja ennen kaikkea "VOITTAMISEN" ollessa monen muun asian suhteen paljon vaikeampaa. Tai jopa mahdotonta.

Vai?

Kalliita kiloja

47,4 kilon iltapäiväpaino.
"Joulukilon" päässä minimeistä.

Tänään sumut hälvenivät hetkeksi, näin peilistä uskomattoman kauniin kehon.
Hyvän mielen ristiriitaisena seuraamuksena aimo annos lisää tahdonvoimaa pysytellä...

kauniina

Järjetöntä, että voikin kammota lihomista näinkin paljon.
Vaikka tietää ravitsemuksesta yhtä sun toista.
Laihduttamiseen (ja siinä onnistumiseen) on sitoutunut niin paljon (psyykkistä) energiaa, että jokaisen menetetyn kilon kilohinta on liian korkea uudelleen lihottavaksi.

Plain Food

Innostuin tänään aamupäivästä tekemään eväitä alkuviikoksi. Optimoituja ruokia, joissa ei turhia kaloreita lisättyjen sokereiden tai rasvojen muodossa. Koska valmisruuat, olipa kyse mikroateroista tai välipalapatukoista, usein sisältävät ns. turhia kaloreita, on optimoiduin ruoka usein itse valmistettua. Ja hyvin yksinkertaista. Mielestäni termi Plain Food on omiaan kuvaamaan tällaista ruokaa. On tietysti samalla myös äärimmäisen safe :)

Soijamaito-ohrapuuro, kevytversio

• Vesi 7 dl
• Ohrasuurimoita 100 g (320 kcal)
• Soijamaito, kevyt, 3 dl (81 kcal)
• Himalajan ruususuola

= 69 kcal / 100 g valmista puuroa

Porkkana-inkivääri-chili -sosekeitto

• Vesi 1 l
• Porkkana 780 g (257,4 kcal)
• Inkivääri, tuore 20 g (16,4 kcal)
• Sipuli 130 g (39 kcal)
• Valkosipuli 15 g (16,2 kcal)
• Chili, tuore 15 g (6,8 kcal)
• Himalajan ruususuola
• Mustapippuri

= 22,4 kcal / dl valmista keittoa

Koska itsellä lämpimän ruuan (lounas, päivällinen) ja välipalastelun raja on usein häilyvä, saatan syödä puuron lounaaksi ja porkkanasosekeittoa iltapäivällä välipalana. Tärkeintä on, että ruoka pitää näläntunteen poissa mahdollisimman hyvin.

Päivän alelöytö: kannettava sateenkaari :D

Olin laittanut kellon soimaan jo puoliseitsemältä, lauantaiaamuna (!). Hesari, aamupuuro ja lauantaiaamupäivän spinning -tunti. Iltapäivällä kiertelin päämäärättömästi muutaman tunnin kaupungilla, aleissa, ilman että sorruin muuhun kuin ...

... KANNETTAVAAN SATEENKAAREEN :D

Näppärä vempain, helppo kuljettaa mukana ja virittää sateenkaari... no, missä nyt kokee sitä milloinkin tarvitsevansa :D Itse sijoitin sen alustavasti makkariin, kun on luonnostaan hämärä huone. Myös WC voisi olla veikeä paikka tälle härpäkkeelle.

Jos joku muukin kiinnostui vempeleestä, ja kokee sellaista tarvitsevansa, niin alla linkki mainokseen:

https://www.youtube.com/watch?v=aGOI4gzzji0.

Myynnissä ainakin @ Toys"R"Us -50%.

(Myöhemmin kävin vielä juoksemassa - vaikka hetken emmin miettiessäni viimeaikaisia liikuntamääriäni. Ajoitus oli kuitenkin ainakin sään suhteen täydellinen, kevyttä lumisadetta loppumatkasta ja ennen pahimpaa myräkkä kotiin lämpimään suihkuun. Talvikelistä ja raskaista talvivarusteista huolimatta löin aiemman nopeusennätykseni kategoriassa 3-5 km. Kunto taitaa olla aika hyvin kohdillaan, ei käynyt lainkaan pahemmin voimille tämä lenkki!)

Mustis jääkaapilla (ja lenkkipoluilla)

Yllätin tässä taannoin eräällä, kotini ulkopuolisella jääkaapilla: Olin mustasukkainen! Jääkaapin hyllyllä komeili vino pino tiettyä nimeltä mainitsematonta ruoka-ainetta, joka oli jo pitkään (useita kuukausia) muodostanut ruokavalioni vankkumattoman ytimen. Mutta tällä kertaa tuo himoitsemani ravinto ei kuulunut minulle! Joku muu oli päättänyt syödä samaa ruokaa ja vieläpä samalla suhteettoman suurella annostuksella. Sisälläni velloi mustasukkaisuus (?) - joku oli astumassa minun (syömishäiriö???)reviirilleni! Tunnekuohu oli niin käsittämättömän absurdi, että uskoin sen häviävän  ja unohtuvan yhtä nopeasti, kuin se oli ilmoittanut itsestään. Mutta ei, minun teki pahaa! Jokaisella oven avauksella! Ja ei, kyseiset purkit eivät kadonneet kaapin hyllyiltä. Jokainen syöty purkki vain korvautui uudella - ja mikäli mahdollista, useammalla! Kokemus oli niin kummallinen ja itsepintainen, että päädyin lopettamaan kyseisen ruuan syömisen. Kokonaan (ainakin julkisesti). Ravintoympyräni oli mennyt uusiksi kertaheitolla. Ruokakaupassa huomaan valitsevani sellaisia ruokia, joiden kohdalla todennäköisyys, että ne "kaapataan" minulta, on pieni.

Eikä ilmiö rajoitu vain ruokaan. Huomaan mustasukkaisuuden nostavan päätään jo tuttujen lenkki-innostuksesta...!?

Ihastus-ystävä ja hermostus-oksu

Pitkä, tuskainen päivä takana. Ja mikä pahinta, ilman mitään erityistä syytä. 

Töistä päästyäni kävin hoitamassa erään asian ja kotimatkalla poikkesin ruokakauppaan. En isoon markettiin, vaan pieneen K-kauppaan ostamaan eväitä huomiselle. Olisi pitänyt mennä markettiin. Pieni kauppa ahdisti! Ei tuttuja tarjouksia tai tuotteita! Mukaan tarttui Pirkan hedelmä-riisivälipaloja (vaikka niissä on niin suhteettoman paljon kaloreita, että en tiedä pystynkö syömään ikinä), banaania, rahkaa... ja Pirkan konvehtilajitelma! Vaikka kaapit täynnä koskemattomia lahjarasioita joulun jäljiltä!? Jostain syystä minua hävettää käydä kovin vähäisillä ostoksilla. Jos ostoskorin pohjalle kertyy vain muutama riisivälipala (ja vielä Pirkan halpisversioina), minua hävettää... Entä jos muut asiakkaat pitävät minua köyhänä (olen aina inhonnut mahdollisen säälin kohteen olemista) tai pihinä nuukailijana, joka ei omalta osaltaan suvaitse auttaa pienen lähikaupan kauppiasta pysymään leivän syrjässä kiinni. Päädyin siis täydentämään jo varsin täysien banaani- ja rahkavarastojen lisäksi suklaavarastoani... 

Myöhemmin, juuri kun olin saanut päivällisriisipuuron eteeni ihastus-ystäväni laittoi viestiä, että lähtisinkö kävelylle. Päätin olla itsekäs (hyvällä tavalla) ja vastasin, että olin juuri syömässä ja että puolen tunnin päästä sopisi. Normaalisti olisin vastannut, että juu, kyllä, sopii, vaikka heti, ei ongelmaa... Nyt päätin sen sijaan syödä rauhassa. Ilahduin lenkkikutsusta, pieni liikunta auttaisi unohtamaan light puuron jälkeensä todennäköisesti jättämän, ikävästi kaihertavan pikkunälän. Lenkillä väsyin, jokainen lause, kommentti, vaati suunnattomia ponnisteluja. Lenkki päättyi hienoiseen hämminkiin. Olin juuri kutsumassa ihastus-ystävääni luokseni kahville, mutta juuri kun hän oli vastaamassa naapuri pöllähti paikalle ja tilanne jäi "kesken". Naapurin lähdettyä en enää jaksanut ottaa asiaa puheeksi. Asia jäi kalvamaan. Oliko ystäväni mahdollisesti pettynyt? En jaksanut ajatella. Söin aiemmin ostamani suklaarasian. Vain 170 grammaa. Kahdessa erässä. Oksensin. Kahdesti. Amatöörimäisen arkaillen. Vain sen verran, että pahin pinkeys hellitti. Sen verran, että haipuilevat vatsahappojen aromit pitäisivät mieliteot kurissa loppuillan.

Eräs pieni virheellinen päättelyketjun pätkä (siitä on tämä blogi tehty)

Yllättävät yksittäiset vapaapäivät ovat parhaita. Tuntuvat pisimmiltä. Ei tämänpäiväinen loppiaisvapaa puskista tietysti tullut, mutta tavanomaisesta poikkeava vapaapäivä on omiaan pidentämään ajan tuntua. Tällä logiikalla pitkä lomat olisivat siis hukkaan heitettyä aikaa?

Valvoin puolille öin. Yritin keskittyä johonkin järkevään. Edes järkeviin dokkareihin YouTubesta... mutta summasummaariumina ilta meni silti jotenkin... hukkaan? En tainnut onnistua katsomaan yhtäkään dokumenttia loppuun. Availin vain eri dokumentteja selaimessa uusiin ikkunoihin osaamatta päättää. Heräsin kuitenkin aamukahdeksalta, jotta ehtisin nauttia kunnon painettulehtipuuro(->banaanilettu)vapaapäivä  -aamiaisen ennen spinningiä ja jumppaa. Testasin siis Tiun banaanilettuohjetta. Ja jo vuosia sitten joululahjaksi saamaani tehosekoitinta. Jotenkin sauvasekoitin on riittänyt kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan? Hmmm... mihinköhän tarvitaan YLEISKONETTA?. Psylliumkuitua minulla ei ollut ja banaania laitoin hieman vähemmän (85g). Mausteet jätin myös lisäämättä (kaneliöveri). Tuloksena olisi iso, koko paistinpannun kokoinen, vaikeasti käännettävä lätty. Tavallaan hauskaa vaihtelua, mutta ehkä mieluummin olisin käyttänyt nuo 222 kaloria täyttävämpään normipuurooni... tai persimoni-banaani-riisikakku -herkkuun.

Paino on pysytellyt niin takkutiukasti paikoillaan jo viikkoja, kuukausia (!?), että toisaalta en USKALLA syödä juuri yli 1500 kaloria - mutta toisaalta voin HYVÄLLÄ omallatunnolla kituutella reilussa 1000 kalorissa painon pysytellessä tiukasi 47,7 tietämillä. KYLLÄ, joulu näyttäisi tuoneen mukanaan sellaiset itsepintaiset 1,5 kiloa. Tällä hetkellä päänupissa kaikki syömisen saralla hyvin (ahdistusvapaata), kunhan pysyy alle 48 kilossa. Mutta yli 44 kilossa. Olen itseni kanssa konsensuksessa, että sen alle ei mennä. Ja kaikki mitä sillä reilulla 1000 kalorilla syön on hyvinvointia tukevaa. Ehkä turhimmat kalorit tulevat pussipuurosta :D Eli aika ortoreksisilla linjauksilla mennään. Liikunta jäi loppuvuotta kohti mentäessä tavanomaista vähemmälle ensiapuun vieneiden rytmihäiriöiden (?) vuoksi. Nyt taas kepillä jäätä. Jotenkin sitä ajattelee, että 44 kilossa kaikki olisi "ohi", tavoite (= bmi 17,4) saavutettu. Vaikka itsekin tiedän, että naivia ajattelua tuo tuollainen, niin muunlaisiinkaan valintoihin en juuri nyt pysty? Kun missään muussakaan ei tunnu olevan mieltä, ei tämäkään pieni virheellinen päättelyketjun pätkä (= bmi 17,4 tuo onnen) paljoa paina...? Yhtä hataran logiikan varassa kaikki. Koko elämä huutaa päätöksiä, ratkaisuja. Enkä minä niitä tee. Asiat "loksahtelevat", ja ovat kaiketi ihan hyvin. 

Persimoni-banaani-riisikakku -herkku
Persimoni 150 g (101 kcal)
Banaania 50 g (45 kcal)
Riisikakku 3 kpl (78 kcal)
= 224 kcal

1500 kcal, 1500 kcal...

Mieli maassa. Nälkä. Lueskelen muiden blogeja, kirjoittelen omaani. Luen kirjaa. Katson telkkaria. Laulatan pyykkikonetta. Tiskaan. Torkun. Odotan, että pääsen nukkumaan. En pysty keskittymään mihinkään. Tekemistä olisi aina vaatekaapin siivoamisesta alkaen. Olen huomannut, että henkiselle hyvinvoinnilleni on tärkeää, että ympäristöni on järjestyksessä. Ympäristön kaaos siirtyy suoraan omaan mieleen. Toisaalta myös sisäinen kaaos on omiaan aiheuttamaan sekaannusta sukkalaatikossa, tiskialtaassa... Joka ilta odotan seuraavaa aamua, hiipuvan toivon kera - jospa uusi aamu toisi mukanaan... jotain muuta. Tai edes ymmärryksen siitä, että mitä tuo "jokin muu" saattaisi pitää sisällään. Olen huomannut, että olen aamuisin toiveikkaimmillani. Iltaisin luovutan.

Torstaina 1500 kcal. Eilen 1500 kcal. Tänään 1400 kcal (miinus spinning, 237 kcal). Hiljainen uudenvuodenlupaukseni olla enää (ikinä?) ylittämättä 1000 kalorin maagista rajaa on muuttunut toiveeksi pysytellä edes alle 1500 kalorissa. Kaiken järjen mukaan tuon enempää ei edes juuri voisikaan syödä, lihomatta. Jos suositus normaalipainoiselle (oletan, että reilusti yli 50 kg?) naiselle on 2000 kcal. Onneksi pyhien jälkeen arki tuo mukanaan helpotuksen. Töissä on helpompi unohtaa syödä.

Tänään ajattelin sulkea kaikki älylaitteet tämän postauksen livetettyäni. Katsoa lottoarvonnan. Ja Wallanderin, keskittyneesti alusta saakka.

Verkkaisia päiviä...

Vuoden ensimmäinen päivä kului YouTube -videoita katsellessa. Vanhoja Aku Ankan piirrettyjä, sellaisia, jotka päättyvät nostalgiseen The End -palluranäkymään. Jaksoin katsoa myös BBC:n OCD -dokumentin Extreme OCD Camp (episode 1). Suosittelen!

Vuoden ensimmäisille päiville on ominaista hitaus. Samanlainen verkkaus, mitä joulun ja uudenvuoden välisille päiville. Nuo päivät ovat ovat täynnä pienen pieniä muutoksia, joiden ansiosta aika on hetken "ruokaisampaa", ei sitä tavallista ohuesti, nopeasti, vuotavaa, valuvaa lientä. On tuoreita uudenvuodenlupauksia. Ehkä joululahjaksi saatuja uusia juttuja, joiden parissa touhuta.

Aamulla heräisin vasta puolilta päivin. Päivä on kulunut erilaisen järjestelyn merkeissä. RAKASTAN järjestellä tavaroita. En ehkä pestä ja jynssätä. Mutta asetella ja organisoida! Sain joululahjaksi paljon erilaisia herkkuja, jotka nyt olen joulukuusen virkaa toimittavan huonekuusen alta järjestänyt ruokakomeroon. Onneksi ovat hyvin säilyviä. On aikaa ilahduttaa niillä ystäviä... En ehkä pysty syömään niitä itse, mutta olen niistä iloinen - tavaralahjat ovat usein hieman... mmm... sanoisinko väkinäisiä, joita myös ikävä ajatella antavansa eteenpäinkään. Herkut ovat vähemmän konkreettisia, henkilökohtaisia. Helppoja saada ja vähemmän syyllinen olo, jos tulee antaneeksi eteenpäin. Toki minäkin saamiani herkkuja ainakin maistelen :)

Pandan liköörikonvehti, á 33 kcal