Pää on kuin pärekori. Kannan mukanani pientä ruutuvihkoa, johon välillä iltaisinkin valveen ja unen rajamailta nousen kirjaamaan ylös ohikiitäviä ajatuksia. Suurimpana ajatuksena tällä hetkellä pelko suorituspaineista. Pelkään, että nyt kun viimein suostun "sairastamaan", minun oletetaan löytävän onneni, ja mitä näitä nyt on, minun ajankulkuuni, ajantajuuni, suhteutettuna liian nopealla tahdilla. Minun aikani on h i d a s t a aikaa. Takana enemmän tai vähemmän koko elämänpituinen hajoamisprosessi ja palasten kasassa pitely.
Harmittaa, etten uskalla tännekään täysin avoimesti kirjoittaa, kuvailla arkeni kummallisuuksia. Pelkään, että tutut yms. työkaverit löytävät kirjoitukseni. Varsinkin työkaverini haluaisin tällä hetkellä toivottaa helvettiin. Että jos tunnistit...
Viikonloppuna tuli jälleen namisteltua yli rajojen. Reilusti yli 2000 kcal, kumpanakin päivänä. Maanantaista lähtien olenkin sitten noudattanut tiukkaa 1000 kcal ruokavaliota. No, maanantaina luku ylittyi 170 kalorilla. Liikuin tosin vähintään tuon ylityksen verran ja tiistaina kalorit pysyttelivätkin vastaavasti sitten 900 kalorissa. Päähän pälkähtänyt (jälleen kerran) järjetön idea. Olla TIUKASTI tuolla 1000 kalorin ruokavaliolla. Ja jos aivan pakko, niin esimerkiksi viikonloppuisin sallittakoon 1500 kcal. Vaa'alla en ole käynyt sitten perjantain. Enkä aio käydä ennen maaliskuuta. Tuntuu, etten pysty lopettamaan tätä ennen kuin vaa'an lukemat 44 kilossa. Koen järjetöntä tarvetta käydä pohjalla (tuo 44 kg on itselle ehdoton pohja, pienemmät lukemat hyytävät itseänikin!). Jotta voin ponnistaa! Olla ensin selkeästi sairas, jotta voin kokea parantumisen. Mieli jotenkin niin solmussa, että koen että kehon kanssa helpompi sairastaa. Kehoa helpompi hoitaa. Pelkään kai (syyttä!?), että Terapiatäti J julistaakin minut kuitenkin takaisin terveiden kirjoihin. Juuri kun olen hellittänyt ohjaksista... Hänen puheidensa perusteella minun pitäisi kyllä kaiken logiikan mukaisesti uskoa täysin päin vastaista. Mutta pelkään. Että minut hylätään.
Parin seuraavan kuukauden suunnitelmani: pieni, parin kolmen kilon rutistus vielä ja pohjan kautta jälleen kohti pintaa...
Esimieheni testaili tässä eräänä päivänä ruokailukäyttäytymistäni- suolakeksien, ruissipsien, suklaakeksien kanssa. Järkyttävä, absurdi tilanne :(
Ei se parantuminen mitenkään helpompaa ole pari kiloa pienempänä. Tuo on aika klassinen anoreksian aiheiuttama harha... Sairastaessa on vaikeeta ja paraneminen yhtä helvettiä. Painon normalisoituminen ( = nouseminen) tulee ahdistamaan sua ihan varmalla, mutta sun on PAKKO kulkea se tie ennemmin tai myöhemmin. Toinen vaihtoehto on kuolema ja sitä tuskin kaikesta huolimatta haluat. Nyt suosittelisin miettimään miten voisit olla onnellisempi eikä sitä kuinka voisit olla sairaampi. Sulla on vaan yks elämä, toista ei tuu. Ei tuu vaikka laihduttaisit loputtomiin. Mä toivon että jonakin päivänä sun elämän täyttäis joku ihan muu ja voisit kattella tätä vaihetta kaukaa ja olla helpottunu ettet jääny tähän. Mut kukaan muu ei sua voi parantaa kuin sinä itse. Ei yksin, mutta itse. Rohkeutta, tyttö.
VastaaPoista<3 Kiitos aina yhtä ihanista kommenteistasi <3
Poista"Onnekseni" kärsin myös eräästä lievästä seuranta-asteella olevasta aineenvaihduntaan vaikuttavasta sairaudesta, eli painohan ei juuri laske. Vaikka miten päin olisi. Tavallaan antaa aikaa. Alipainon ylärajalla vielä lukemat, vain satunnaisesti alipainon puolella. Jossain syvällä kolkuttelee myös terveen oloinen kaipuu Terapiatäti J:n nojatuolin kulmaan. Puhumaan nämä pahat olot pois.
P.S. Blogisi on ehkä yksi... hmm, tervejärkisimmistä ja rehellisimmistä näitä aihealueita sivuavista blogeista, mitä olen lukenut. (Pahoittelut, jollen nyt onnistunut löytämään ihan sopivia adjektiiveja, kuitenkaan!) Kirjoitat, sanotaanko raikkaasti :)