Kirje J:lle

31.1.2015


Kirje J:lle

Pysähtelen arjessa uudenlaisten ajatusten äärellä. ”Tästä minun pitäisi puhua.” Tai: ”Tämä on Oivallus. Kunpa muistaisin sen Jokatoinentiistaisella.” Itseni vuoksi en jaksa pysähdellä, ajatella ajatuksiani loppuun. Tai edes muistaa niitä harvoja enää huomenna. Mutta toisen edessä minä ajattelen, muistan. Jotta minulla olisi kanssasi jotain puhuttavaa. Ylpeyteni, omanarvontuntoni, kunnianhimoni – vielä, jossain - heräilevät hiipuvaan uhoon, suorittamiseen, pätemiseen. Toisen edessä vielä. Minun vuokseni eivät.

Pystyin tänään nimeämään kansion koneeni työpöydällä nimellä ”terapia” – tottumuksesta peläten olan yli kurkkivia uteliaita katseita (joita ei ole, ollutkaan). Sana ei tunnu, näytä kirjoitettuna enää yhtä pahalta. Ääneen en ehkä vielä pysty lausumaan. Tila, aika kaiken keskellä. Suojassa, levossa. Näen käteni eteeni ojentuneina, otteistaan kirvonneina, ranteet paljaina. Absurdi ajatus nippusiteestä. Ja tyyneydestä, jotten riuhtoisi ja rikkoisi.

Ajatuksia:

”Ei hän olisi ehdottanut tapaamista, tarjoutunut välimatkan kulkijaksi ennen isoa B:tä - jos hän kokisi minut kovin vastenmieliseksi.”

”Minä haluan tätä – enemmän, mitä haluan pyristellä sitä vastaan.”

Jokatoistaitiistainen

Aamulla töissä jo ainivarhain, jotta saisin upotettua jokatoistaitiistaiseni päivän laskoksiin ilman tarvetta selittää hetkellistä poistumistani, sanallakaan. Aamuruuhkassa vastavirtaan. Ja perillä liian ajoissa, kuten aina.

Terapiatäti sen sijaan myöhässä, mutta olemmekin tästä jo keskustelleet. Joskus bussiyhteydet pettävät, muutaman minuutin verran. Olen oppinut sietämään siitä aiheutuvaa ahdistusta. Liian isot odottelumarginaalit syövät elämää, ovat lopulta muutamaa satunnaista myöhästymistä haitallisempi tapa tulla ja mennä. Olen kertonut hänellekin, että myöhästely on siis mielestäni kohtuu määrissä jopa suotavaa. Kunpa itsekin kykenisin! 

Kuten viimeksi sovimme, puhumme lähes yksinomaan siitä, että miten tästä eteenpäin. Sanat ja termit saavat minut itkemään. "Terapia". "Terapiasuhde on ihmissuhde". Ja itken syvältä, suurta yksinäistä suruani. Tässä minä olen, antautumassa. Aiemmillakin jokatoistaitiistaisillani olen satunnaisesti liikuttunut kyynelten partaalle, antanut niiden vierähdellä poskilleni. Ja kuivua pois. Nyt kyyneltulva yltyy hallitsemattomaksi, kyyneleet tipahtelevat ja valuvat, minne sattuu. Kurotan nenäliinaa. Ensimmäistä kertaa. Jostain syystä en ole antanut itselleni lupaa aiemmilla kerroilla kuivata kyyneleitäni. Kuten terapian, olen kokenut myös nenäliinan käytön häpeällisenä. Negatiivinen mielikuvani terapiasta suoranaisesti täydellistyy tarjolla olevissa nenäliinoissa! Nyt antaudun, ojennan käteni kohti nenäliinapinoa. Ja hiljaisen, uloshengityksen myötä muodostuvan itkun lomassa pyydän ranskalaisia viivoja miten tästä eteen päin. Olen tehnyt meille kokouslistat, joissa mm. tilaa näille viivoille (Samalla, nimettömällä paperilla tunnustan oksenteluni, mutta emme etene sinne asti. Tärkeintä on, että se on siinä paperilla, tunnustettuna.). Selvennän tarvittaessa, että mikä viiva mihinkin väliin. "B-lausunto". "Terapeutin etsintä". Suren. Ajatukset etsimisestä, lausunnoista, tuntuvat ylitsepääsemättömän raskailta. Haluan vain ihmisen, ajan ja paikan! Yht'äkkiä Terapiatäti vinkkaa eräästä tahosta, jossa hän myös pitää vastaanottoa. Kysyy, että voisinko ajatella, että B-lausuntoa odotellessani kävisin siellä. Hänen luonaan, jonkinlaiseen alennushintaan, ne muutamat kerrat ennen lausunnon saamista. Toivon, että huojennus näkyy minusta! Myöntymisen merkkinä. Kyyneleet taitavat tyrehtyä, viimein. Helpottaa. Herää toive, että ehkä saan pitää edes Hänet. Ja että ehkä loppukin muuttuu mahdolliseksi. 

Olin varautunut viimeiseen jokatiistaiseen kiitoslahjalla. Iloisen värisistä huopapalloista tehdyllä kaulakorulla. Pyydän anteeksi aiheuttamaani (aikahukkaa, epämukavuutta?) ja ojennan pikkupakettini. Tarkkaan en osaa sanoa, miten käynnit ovat minua auttaneet, mutta arvostan saamaani aikaa. Olen siitä kiitollinen.

Irtokarkkiöverit & oksentamisen oppitunti no. X

Ostin eilen Citymarketista irtokarkkeja 422 grammaa. Normaalisti en koskaan sorru irtsareihin, ihan vain lievästä pöpöpelosta jätän väliin. Vaikka mieli tekisi usein juuri irtokarkkeja eikä mitään muuta. Silloin harvoin kun karkkeja päätän ostaa. Teollisesti pussiin pakatatut eivät vain syystä tai toisesta maistu yhtä hyvälle! Onkohan syynä juuri se sekoituksen väistämätön "päättömyys", joka antaa sekoitukselle sen omaleimaisen... "irtsariuden". Teollista tuotantoahan leimaa juuri se järkeistys ja optimointi, jota irtokarkkipussiaan täyttävä ei ainakaan sillä hetkellä tunnusta :D

Kassan liukuhihnalla huomasin, että samat namit olivat päätyneet myös edellä seisovan asiakkaan viikonloppuherkkuihin. Koin ylpeyttä. Olin lähes kuin kuka tahansa.

Mutta. 

1. Kotona päädyin kuitenkin ahmimaan 340 grammaa. 
2. Ja oksentamaan. 

Olen alkanut oksentelemaan. Vaikka olen siinä ollut aina kovin huono. Vuosien varrella on tullut muutamaan otteeseen yritettyä, tuloksena vain pistemäiset verenpurkaumat silmien ympärillä. Nyt olen kehittynyt. Ja samantien ymmärtänyt, että väärällä polulla ollaan.

Tämäkin päivä on mennyt sekavissa tunnelmissa - á la erään projektityön valmistelua (jäin tappelemaan jo pelkän sisällysluettelon kanssa), pyykinpesua ja lesemuffinien leivontaa. Viimeksi mainitun aiheuttama lievä ahmintakohtaus(!?): 2x magnum, muutama muffinssi, loput irtokarkit eiliseltä (70 g)... mutta nyt vatsalaukku piteli sisällöistään sen verran tiukasti kiinni, ettei juuri mitään tullut ylös (toisin kuin eilen illalla!) ja päivän saldoksi lukittui (toivottavasti!!) huikeat 2582 kaloria, kun olin varmuudeksi syönyt vielä yhden rahkan, jotta ahmintahalut varmasti pysyisivät hallinnassa loppuillan. Lohduttelen itseäni sillä, että on hyvä, ettei oksentaminen ole niin helppoa. Aamupaino oli 46,9 kg ja nyt käyn iltalenkillä leikkaamassa 200 kaloria pois. Yritän nyt tyynesti kuunnella järjen ääntä ja vakuutella itseäni, että "hyvällä käytöksellä" paino ei parin päivän päästä ole tuosta kummemmaksi muuttunut (sillä välin en luonnollisesti vaa'alla turhaan suremassa käy).

Tätä kirjoittaessani mietin myös vakavasti, että ehkä viimeisellä tapaamiskerralla nykyisen terapiatätini kanssa on pakko puhua näistä pukluistakin :(



(Ja lisäys yllä olevaan, nyt tuntia myöhemmin: ahmin 1/2 jäistä pakastekakkua ja ison keksin, kalorit tälle päivälle aivan älyttömät 3531 kcal :( Lenkillekään en päässyt varusteongelmien vuoksi. Mahaan kivistää. Olin aivan varma, että moinen määrä kakkua nousisi varmasti takaisin ihmisten ilmoille. Mutta EI. Ligth Coca-Colakin, jolla olen vatsaani huuhdellut, loppui. Kirjasin jo kauppalistaan. Radikaali muutos - ennen ostin, koska sisältää vain vähän energiaa. Nyt sen vuoksi, että sillä saa ne vähät (tai paljot) energiat ylös (ja alas vessasta). Nyt sattuu niin, että vaikea hengittää. Tarkkaa harkitsen, että uskallanko suihkuun... Soisi, että tällainen ahmiminen opettaisi. Mutta tätä tapahtunut nyt jo muutaman kerran, joten ainakaan vielä en ole oppinut. Sormet näppiksellä näyttää jo NYT tuhdimmilta :( )

Pohjasta on helpompi ponnistaa?

Kyyneleitä.

• Positiivisen palautteen kirvoittamana
• Eläinrakkaudesta
• Voimani ylittävien odotusten äärellä
• iPhonen (ja kalori- ja liikunta-appsien!) hyvästelystä huoltoon
• Pelosta hakeautua "varsinaiseen" (= kelan tukemaan) terapiaan

Alkuviikon päivien kalorit ovat pysyneet alle 1000 kalorissa, reiluista liikuntamääristä huolimatta. Paitsi eilen sudennäläkäisenä: 1208 kcal. Sain kuitenkin kompensoitua liikunnalla, sykemittarin näyttämillä 210 kalorilla (45 min spinning). Tuskastuneena usein seurailen spinningtunnilla salin valkokankaalta muiden iQniter -kalorinkulutuksia. Haluaisin tavata Hänet, joka onnistuu polttamaan näytöllä hehkuvat 600-700 kalorin lukemat tunnin polkemisella. Ja vaikka hänetkin, joka yltää yli 300 kalorin. Itselläni lukemat jäävät äärirajoilla pinnistettäessäkin alle 250 kalorin.

Aamulla paino pitkästä aikaa alle 47 kiloa (46,9 kg). Tosin vasta toisella punnituksella ja akrobaattisessa asennossa. Vaa'an äärellä vallitsee taikausko. Uskon vakaasti, että pieni sängyn laidalla istuttu hetki näkyy pienempänä lukuna vaa'an näytöllä. Ja että hiusklipsit painavat henkilövaa'alla punnittuna huomattavasti todellisia grammojaan enemmän.

Tiukentuneet kalorimäärät upotusyrityksiä? Kun käy pohjassa, on konkreettinen pohja, josta ponnistaa. Kävisikö vaiika 44 kiloa pohjasta?

Kyyneleitä äsken lounaallakin. Nykyinen terapiatätini sitä mieltä, että minun tulisi hakeuta Varsinaiseen Pitkäkestoiseen Terapiaan hänen vaihtaessaan työpaikkaa. Mutta minä pelkään. Ja itken pelosta. Jokainen odotushuoneessa vietetty hetki tuntuu musertavan häpeälliseltä! Pyysin, että seuraavalla (viimeisellä) kerralla puhuttaisiin vain jatkosta. Ei siitä, miten viikot ovat kuluneet. Listattaisiin palastellen asiat ylös, että miten tästä eteenpäin.

Jos saisin esittää toiveen, haluaisin: ajan, paikan ja minulle osoitetun ihmisen. En haluaisi joutua ajattelemaan koko asiaa. En sukeltaa byrokratioiden rattaisiin. Saada stigmoja. 

Ja ruokaympyräni pyörähti jälleen

Kirjoitin taannoin ruokaan liittyvistä mustasukkaisuuden tunteista. Raivosta, joka minut valtaa, kun näen ympärilläni olevien (erityisesti erään tietyn wanna-be-skinnyn(?)) ihmisten omaksuvan ruokatottumuksiani.

Tänään ruokaympympyrä pyörähti jälleen.  Jo toinen ruokavalioni peruspilari katkesi! Taukotilan hyllyyn oli ilmestynyt erästä lähes täysin samaa valmistetta, joka on käytännössä, yhdessä aiemmin "kaapatun" ruuan ohella, pitänyt minut, "valikoivan syöjän", hengissä. Ja "kaapparina" sama henkilö, mitä edelliselläkin kerralla. Samalta seisomalta keräsin hyllyiltä omat pakkaukseni pois, kassiin, kotiin...

...ja kotimatkalla poikkesin markettiin ihmettelemään uusia aineksia henkeni pitimiksi.

Hulluinta on, että minun on todella vaikea (itselleni rehellisesti) eritellä syitä näihin hurjiin tunneryöppyihin. Osa totuutta voi olla mustasukkaisuus vuosien varrella trial & errorilla huippuunsa (?) hiotusta ruokavaliostani. Olen myös huono kestämään heikkoutta (itsessäni ja muissa). Näen moisen perässähiihtäjän heikkona esityksenä? (Vaikka oikeasti syy "perässähiihtoon" on todennäköisesti viaton KOKEILUNHALU!?) Tai sitten en halua kenenkään seuraavan epätervettä esimerkkiäni? (Well, tämä voi olla kaunistelua - suoraan sanottuna en ole kovin kiinnostunut minulle ei niin läheisten ihmisten edesottamuksista. Sorry...) Tai sitten totuus on se, että syöminen on minulle (tunnepitoinen) ongelma, joka oireilee siten mitä kummallisimilla tavoin. Se, että joku syö kanssani samanlaista ruokaa, tekee (safe)ruuasta konkreettisempaa, vähemmän turvallista ja sallittua? Tai sitten olen vain pohjimmiltani ilkeä ja omistushaluinen. Ja haluan pitää muut etäällä, poissa reviiriltäni. Lihavina ja itsekurittomina. Jotta voin sitten halveksia (?) heidän pullan mussutustaan... Ja olla heitä parempi kilpailun ja ennen kaikkea "VOITTAMISEN" ollessa monen muun asian suhteen paljon vaikeampaa. Tai jopa mahdotonta.

Vai?

Kalliita kiloja

47,4 kilon iltapäiväpaino.
"Joulukilon" päässä minimeistä.

Tänään sumut hälvenivät hetkeksi, näin peilistä uskomattoman kauniin kehon.
Hyvän mielen ristiriitaisena seuraamuksena aimo annos lisää tahdonvoimaa pysytellä...

kauniina

Järjetöntä, että voikin kammota lihomista näinkin paljon.
Vaikka tietää ravitsemuksesta yhtä sun toista.
Laihduttamiseen (ja siinä onnistumiseen) on sitoutunut niin paljon (psyykkistä) energiaa, että jokaisen menetetyn kilon kilohinta on liian korkea uudelleen lihottavaksi.

Plain Food

Innostuin tänään aamupäivästä tekemään eväitä alkuviikoksi. Optimoituja ruokia, joissa ei turhia kaloreita lisättyjen sokereiden tai rasvojen muodossa. Koska valmisruuat, olipa kyse mikroateroista tai välipalapatukoista, usein sisältävät ns. turhia kaloreita, on optimoiduin ruoka usein itse valmistettua. Ja hyvin yksinkertaista. Mielestäni termi Plain Food on omiaan kuvaamaan tällaista ruokaa. On tietysti samalla myös äärimmäisen safe :)

Soijamaito-ohrapuuro, kevytversio

• Vesi 7 dl
• Ohrasuurimoita 100 g (320 kcal)
• Soijamaito, kevyt, 3 dl (81 kcal)
• Himalajan ruususuola

= 69 kcal / 100 g valmista puuroa

Porkkana-inkivääri-chili -sosekeitto

• Vesi 1 l
• Porkkana 780 g (257,4 kcal)
• Inkivääri, tuore 20 g (16,4 kcal)
• Sipuli 130 g (39 kcal)
• Valkosipuli 15 g (16,2 kcal)
• Chili, tuore 15 g (6,8 kcal)
• Himalajan ruususuola
• Mustapippuri

= 22,4 kcal / dl valmista keittoa

Koska itsellä lämpimän ruuan (lounas, päivällinen) ja välipalastelun raja on usein häilyvä, saatan syödä puuron lounaaksi ja porkkanasosekeittoa iltapäivällä välipalana. Tärkeintä on, että ruoka pitää näläntunteen poissa mahdollisimman hyvin.

Päivän alelöytö: kannettava sateenkaari :D

Olin laittanut kellon soimaan jo puoliseitsemältä, lauantaiaamuna (!). Hesari, aamupuuro ja lauantaiaamupäivän spinning -tunti. Iltapäivällä kiertelin päämäärättömästi muutaman tunnin kaupungilla, aleissa, ilman että sorruin muuhun kuin ...

... KANNETTAVAAN SATEENKAAREEN :D

Näppärä vempain, helppo kuljettaa mukana ja virittää sateenkaari... no, missä nyt kokee sitä milloinkin tarvitsevansa :D Itse sijoitin sen alustavasti makkariin, kun on luonnostaan hämärä huone. Myös WC voisi olla veikeä paikka tälle härpäkkeelle.

Jos joku muukin kiinnostui vempeleestä, ja kokee sellaista tarvitsevansa, niin alla linkki mainokseen:

https://www.youtube.com/watch?v=aGOI4gzzji0.

Myynnissä ainakin @ Toys"R"Us -50%.

(Myöhemmin kävin vielä juoksemassa - vaikka hetken emmin miettiessäni viimeaikaisia liikuntamääriäni. Ajoitus oli kuitenkin ainakin sään suhteen täydellinen, kevyttä lumisadetta loppumatkasta ja ennen pahimpaa myräkkä kotiin lämpimään suihkuun. Talvikelistä ja raskaista talvivarusteista huolimatta löin aiemman nopeusennätykseni kategoriassa 3-5 km. Kunto taitaa olla aika hyvin kohdillaan, ei käynyt lainkaan pahemmin voimille tämä lenkki!)

Mustis jääkaapilla (ja lenkkipoluilla)

Yllätin tässä taannoin eräällä, kotini ulkopuolisella jääkaapilla: Olin mustasukkainen! Jääkaapin hyllyllä komeili vino pino tiettyä nimeltä mainitsematonta ruoka-ainetta, joka oli jo pitkään (useita kuukausia) muodostanut ruokavalioni vankkumattoman ytimen. Mutta tällä kertaa tuo himoitsemani ravinto ei kuulunut minulle! Joku muu oli päättänyt syödä samaa ruokaa ja vieläpä samalla suhteettoman suurella annostuksella. Sisälläni velloi mustasukkaisuus (?) - joku oli astumassa minun (syömishäiriö???)reviirilleni! Tunnekuohu oli niin käsittämättömän absurdi, että uskoin sen häviävän  ja unohtuvan yhtä nopeasti, kuin se oli ilmoittanut itsestään. Mutta ei, minun teki pahaa! Jokaisella oven avauksella! Ja ei, kyseiset purkit eivät kadonneet kaapin hyllyiltä. Jokainen syöty purkki vain korvautui uudella - ja mikäli mahdollista, useammalla! Kokemus oli niin kummallinen ja itsepintainen, että päädyin lopettamaan kyseisen ruuan syömisen. Kokonaan (ainakin julkisesti). Ravintoympyräni oli mennyt uusiksi kertaheitolla. Ruokakaupassa huomaan valitsevani sellaisia ruokia, joiden kohdalla todennäköisyys, että ne "kaapataan" minulta, on pieni.

Eikä ilmiö rajoitu vain ruokaan. Huomaan mustasukkaisuuden nostavan päätään jo tuttujen lenkki-innostuksesta...!?

Ihastus-ystävä ja hermostus-oksu

Pitkä, tuskainen päivä takana. Ja mikä pahinta, ilman mitään erityistä syytä. 

Töistä päästyäni kävin hoitamassa erään asian ja kotimatkalla poikkesin ruokakauppaan. En isoon markettiin, vaan pieneen K-kauppaan ostamaan eväitä huomiselle. Olisi pitänyt mennä markettiin. Pieni kauppa ahdisti! Ei tuttuja tarjouksia tai tuotteita! Mukaan tarttui Pirkan hedelmä-riisivälipaloja (vaikka niissä on niin suhteettoman paljon kaloreita, että en tiedä pystynkö syömään ikinä), banaania, rahkaa... ja Pirkan konvehtilajitelma! Vaikka kaapit täynnä koskemattomia lahjarasioita joulun jäljiltä!? Jostain syystä minua hävettää käydä kovin vähäisillä ostoksilla. Jos ostoskorin pohjalle kertyy vain muutama riisivälipala (ja vielä Pirkan halpisversioina), minua hävettää... Entä jos muut asiakkaat pitävät minua köyhänä (olen aina inhonnut mahdollisen säälin kohteen olemista) tai pihinä nuukailijana, joka ei omalta osaltaan suvaitse auttaa pienen lähikaupan kauppiasta pysymään leivän syrjässä kiinni. Päädyin siis täydentämään jo varsin täysien banaani- ja rahkavarastojen lisäksi suklaavarastoani... 

Myöhemmin, juuri kun olin saanut päivällisriisipuuron eteeni ihastus-ystäväni laittoi viestiä, että lähtisinkö kävelylle. Päätin olla itsekäs (hyvällä tavalla) ja vastasin, että olin juuri syömässä ja että puolen tunnin päästä sopisi. Normaalisti olisin vastannut, että juu, kyllä, sopii, vaikka heti, ei ongelmaa... Nyt päätin sen sijaan syödä rauhassa. Ilahduin lenkkikutsusta, pieni liikunta auttaisi unohtamaan light puuron jälkeensä todennäköisesti jättämän, ikävästi kaihertavan pikkunälän. Lenkillä väsyin, jokainen lause, kommentti, vaati suunnattomia ponnisteluja. Lenkki päättyi hienoiseen hämminkiin. Olin juuri kutsumassa ihastus-ystävääni luokseni kahville, mutta juuri kun hän oli vastaamassa naapuri pöllähti paikalle ja tilanne jäi "kesken". Naapurin lähdettyä en enää jaksanut ottaa asiaa puheeksi. Asia jäi kalvamaan. Oliko ystäväni mahdollisesti pettynyt? En jaksanut ajatella. Söin aiemmin ostamani suklaarasian. Vain 170 grammaa. Kahdessa erässä. Oksensin. Kahdesti. Amatöörimäisen arkaillen. Vain sen verran, että pahin pinkeys hellitti. Sen verran, että haipuilevat vatsahappojen aromit pitäisivät mieliteot kurissa loppuillan.

Eräs pieni virheellinen päättelyketjun pätkä (siitä on tämä blogi tehty)

Yllättävät yksittäiset vapaapäivät ovat parhaita. Tuntuvat pisimmiltä. Ei tämänpäiväinen loppiaisvapaa puskista tietysti tullut, mutta tavanomaisesta poikkeava vapaapäivä on omiaan pidentämään ajan tuntua. Tällä logiikalla pitkä lomat olisivat siis hukkaan heitettyä aikaa?

Valvoin puolille öin. Yritin keskittyä johonkin järkevään. Edes järkeviin dokkareihin YouTubesta... mutta summasummaariumina ilta meni silti jotenkin... hukkaan? En tainnut onnistua katsomaan yhtäkään dokumenttia loppuun. Availin vain eri dokumentteja selaimessa uusiin ikkunoihin osaamatta päättää. Heräsin kuitenkin aamukahdeksalta, jotta ehtisin nauttia kunnon painettulehtipuuro(->banaanilettu)vapaapäivä  -aamiaisen ennen spinningiä ja jumppaa. Testasin siis Tiun banaanilettuohjetta. Ja jo vuosia sitten joululahjaksi saamaani tehosekoitinta. Jotenkin sauvasekoitin on riittänyt kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan? Hmmm... mihinköhän tarvitaan YLEISKONETTA?. Psylliumkuitua minulla ei ollut ja banaania laitoin hieman vähemmän (85g). Mausteet jätin myös lisäämättä (kaneliöveri). Tuloksena olisi iso, koko paistinpannun kokoinen, vaikeasti käännettävä lätty. Tavallaan hauskaa vaihtelua, mutta ehkä mieluummin olisin käyttänyt nuo 222 kaloria täyttävämpään normipuurooni... tai persimoni-banaani-riisikakku -herkkuun.

Paino on pysytellyt niin takkutiukasti paikoillaan jo viikkoja, kuukausia (!?), että toisaalta en USKALLA syödä juuri yli 1500 kaloria - mutta toisaalta voin HYVÄLLÄ omallatunnolla kituutella reilussa 1000 kalorissa painon pysytellessä tiukasi 47,7 tietämillä. KYLLÄ, joulu näyttäisi tuoneen mukanaan sellaiset itsepintaiset 1,5 kiloa. Tällä hetkellä päänupissa kaikki syömisen saralla hyvin (ahdistusvapaata), kunhan pysyy alle 48 kilossa. Mutta yli 44 kilossa. Olen itseni kanssa konsensuksessa, että sen alle ei mennä. Ja kaikki mitä sillä reilulla 1000 kalorilla syön on hyvinvointia tukevaa. Ehkä turhimmat kalorit tulevat pussipuurosta :D Eli aika ortoreksisilla linjauksilla mennään. Liikunta jäi loppuvuotta kohti mentäessä tavanomaista vähemmälle ensiapuun vieneiden rytmihäiriöiden (?) vuoksi. Nyt taas kepillä jäätä. Jotenkin sitä ajattelee, että 44 kilossa kaikki olisi "ohi", tavoite (= bmi 17,4) saavutettu. Vaikka itsekin tiedän, että naivia ajattelua tuo tuollainen, niin muunlaisiinkaan valintoihin en juuri nyt pysty? Kun missään muussakaan ei tunnu olevan mieltä, ei tämäkään pieni virheellinen päättelyketjun pätkä (= bmi 17,4 tuo onnen) paljoa paina...? Yhtä hataran logiikan varassa kaikki. Koko elämä huutaa päätöksiä, ratkaisuja. Enkä minä niitä tee. Asiat "loksahtelevat", ja ovat kaiketi ihan hyvin. 

Persimoni-banaani-riisikakku -herkku
Persimoni 150 g (101 kcal)
Banaania 50 g (45 kcal)
Riisikakku 3 kpl (78 kcal)
= 224 kcal

1500 kcal, 1500 kcal...

Mieli maassa. Nälkä. Lueskelen muiden blogeja, kirjoittelen omaani. Luen kirjaa. Katson telkkaria. Laulatan pyykkikonetta. Tiskaan. Torkun. Odotan, että pääsen nukkumaan. En pysty keskittymään mihinkään. Tekemistä olisi aina vaatekaapin siivoamisesta alkaen. Olen huomannut, että henkiselle hyvinvoinnilleni on tärkeää, että ympäristöni on järjestyksessä. Ympäristön kaaos siirtyy suoraan omaan mieleen. Toisaalta myös sisäinen kaaos on omiaan aiheuttamaan sekaannusta sukkalaatikossa, tiskialtaassa... Joka ilta odotan seuraavaa aamua, hiipuvan toivon kera - jospa uusi aamu toisi mukanaan... jotain muuta. Tai edes ymmärryksen siitä, että mitä tuo "jokin muu" saattaisi pitää sisällään. Olen huomannut, että olen aamuisin toiveikkaimmillani. Iltaisin luovutan.

Torstaina 1500 kcal. Eilen 1500 kcal. Tänään 1400 kcal (miinus spinning, 237 kcal). Hiljainen uudenvuodenlupaukseni olla enää (ikinä?) ylittämättä 1000 kalorin maagista rajaa on muuttunut toiveeksi pysytellä edes alle 1500 kalorissa. Kaiken järjen mukaan tuon enempää ei edes juuri voisikaan syödä, lihomatta. Jos suositus normaalipainoiselle (oletan, että reilusti yli 50 kg?) naiselle on 2000 kcal. Onneksi pyhien jälkeen arki tuo mukanaan helpotuksen. Töissä on helpompi unohtaa syödä.

Tänään ajattelin sulkea kaikki älylaitteet tämän postauksen livetettyäni. Katsoa lottoarvonnan. Ja Wallanderin, keskittyneesti alusta saakka.

Verkkaisia päiviä...

Vuoden ensimmäinen päivä kului YouTube -videoita katsellessa. Vanhoja Aku Ankan piirrettyjä, sellaisia, jotka päättyvät nostalgiseen The End -palluranäkymään. Jaksoin katsoa myös BBC:n OCD -dokumentin Extreme OCD Camp (episode 1). Suosittelen!

Vuoden ensimmäisille päiville on ominaista hitaus. Samanlainen verkkaus, mitä joulun ja uudenvuoden välisille päiville. Nuo päivät ovat ovat täynnä pienen pieniä muutoksia, joiden ansiosta aika on hetken "ruokaisampaa", ei sitä tavallista ohuesti, nopeasti, vuotavaa, valuvaa lientä. On tuoreita uudenvuodenlupauksia. Ehkä joululahjaksi saatuja uusia juttuja, joiden parissa touhuta.

Aamulla heräisin vasta puolilta päivin. Päivä on kulunut erilaisen järjestelyn merkeissä. RAKASTAN järjestellä tavaroita. En ehkä pestä ja jynssätä. Mutta asetella ja organisoida! Sain joululahjaksi paljon erilaisia herkkuja, jotka nyt olen joulukuusen virkaa toimittavan huonekuusen alta järjestänyt ruokakomeroon. Onneksi ovat hyvin säilyviä. On aikaa ilahduttaa niillä ystäviä... En ehkä pysty syömään niitä itse, mutta olen niistä iloinen - tavaralahjat ovat usein hieman... mmm... sanoisinko väkinäisiä, joita myös ikävä ajatella antavansa eteenpäinkään. Herkut ovat vähemmän konkreettisia, henkilökohtaisia. Helppoja saada ja vähemmän syyllinen olo, jos tulee antaneeksi eteenpäin. Toki minäkin saamiani herkkuja ainakin maistelen :)

Pandan liköörikonvehti, á 33 kcal