Juuri nyt tuntuu hyvältä - terapiasta huolimatta tai ehkä juuri siksi

Kelan viikon takainen myönteinen  päätös on helpottanut oloa terapiaan liittyvien ristiriitaisten tunteiden suhteen. Tuntuu hyvältä, että minun haparoiden tehtyä päätöstäni puolletaan. Lääkäri, terapeutti ja nyt Kela. Ja tietysti tuen myötä kukkaroa ei kirpaise aivan yhtä paljon, kuin jos tukea ei olisi myönnetty. Tuolloin en tosin varmaankaan olisi prosessiin ryhtynyt, ainakaan tässä muodossaan. Itselle maksettavaksi jäävä 30€ / käynti on toivon mukaan puristettavissa kuukausibudjettiini, kun tietää terapian olevan monen mielestä parasta mitä itselleen voi antaa.

Luin Kelan päätöksen verkkopalvelusta sunnuntaina ja heti maanantaina terapiatäti laittoikin viestiä ja ehdotti tapaamista heti samalle iltapäivälle. Vastaanotolla sovimme alustavasti muutamia aikoja valmiiksi tuleville viikoille. Olin hieman toivonut, että kerta viikossa riittäisi. Pysyin kuitenkin vaiti huomatessani, että kahdella mentäisiin. Päätin luottaa ammattilaiseen. Muutama kyynel taisi siinä päästä. Taidettiin tosin molemmat naurahtaa tilanteen koomisuudelle :) Vastaavista koomisuuksista onkin jo ehtinyt kertyä esimerkkejä. Mm. alkuvuodesta taisi mennä yksi kokonainen tapaaminen (jolloin oli tarkoitus käydä läpi Kelan tukeen, terapeutin etsintään ja B-lausuntoon liittyviä seikkoja) siihen, että suur-itkin edessä häämöttävän terapian ja siihen hakeutumiseen liittyvien seikkojen herättämää ahdistustani. En muista pääsimmekö puusta pitkälle tuolla kerralla.. O_o Muistan kerrasta lähinnä voimallisesta itkusta puutuneet ja kihelmöivät käteni.

Yrittäessäni sopeutua ajatukseen terapiassa käymisestä olen lukenut erilaisia blogeja ja nettikeskusteluja. Kateellisena ihaillut kuinka välittömästi ko. asioista keskustellaan. Välillä melkein voisi kuvitella autokaupoilla oltavan. Itse koen pelkän sanan ääneen lausumisen vaikeaksi. Tosin tässä sitä nyt opetellaan ahkerasti kirjoittamaan :P

Suurin syy terapiaan ei liene ajoittaiset ongelmat syömisen kanssa vaan useita vuosia kestänyt ja työelämän entisestään syventämä uupumus (mikä tosin on varmasti pitkälti johtanut ensin mainittuun).

Kiinnostaisikin kuulla muiden, erityisesti syömishäiriöistä ja masennuksesta kärsivien kokemuksia terpiaan liittyen. Oletteko te muut, joilla ongelmia syömisen(kin) kanssa terapiassa nimenomaan syömiseen liittyvien ongelmien vuoksi? Miten te olette hakeutuneet terapiaan - onko terapia ollut oma toive vai onko sitä "puoliväkisin" ehdotettu? Käyttekö julkisella sektorilla (poliklinikka?) vai oletteko hakeneet / saaneet kuntotutuspsykoterapiaa? Miten pitkiä terapioita teillä on takana / edessä?

Juuri nyt oloni on mystisen helpottunut. Sen ja viikonlopun kunniaksi korkkasin harvinaisesti siiderin sushin kyytipojaksi :)

Huojennuksen täyteistä viikonloppua kaikille!

Päätös

Loggauduin äsken Kelan sivuille, vaikka epäilinkin siellä vielä päätöstä näkyvän (viisi viikkoa täyttyy vasta keskiviikkona ja voisi ajatella, ettei juuri etuajassa Kelalta näitä päätöksiä tule).


Mutta:

PÄÄTÖS KUNTOUTUKSESTA                                                        

                 Olette hakenut Kelan järjestämää ja rahoittamaa kuntoutusta.        
                 Kuntoutuksenne tavoitteena on säilyttää työkykynne tai parantaa     
                 sitä.                                                               

                 Hakemuksenne on ratkaistu seuraavasti.                              

        Myönnetty kuntoutus                                                          
                 Psykoterapia                                                                                      
                   Terapian toteutusmuoto on yksilöterapia        

Melkein viisi viikkoa odotusta, jännitystä, toivoa... vaihtui Pelkoon. Pelko lievittyi hieman, kun terapiatäti vastasi sunnuntai-illan sähköpostiin. Halusin heti kertoa päätöksestä, jotta myös hän pystyy sumplimaan omat aikataulunsa ja työkuvionsa (kyllä, taas muita ajattelemassa). Huomenna lyödäänkin sitten niitä aikoja lukkoon. Toivottavasti minä en mene lukkoon.

Haluaisin avata tuota "Pelkoa" hieman enemmän, mutta väsymys painaa. Viikonloppu mennyt lievien herkkuövereiden parissa. Valitettavasti näitä olenkin siten kompensoinut liikuntaövereillä. Ja. Sorruin. Oksentamaan. Olin varma. Etten enää ikinä. Mutta.

Salamatkustajia ostoskorissa

Rakastan ruokakauppoja, erityisesti isoja marketteja. Kesällä niiden viileitä pitkiä käytäviä, talvella lämpöisiä parkkihalleja. Listan mukaisessa järjestyksessä kulkemista - maks. 150 g irtokarkkia (perjantaisin), sipulia, banaania, salaattia, kurkkua, porkkanaa (vähintään 2 kg), herkkusieniä, riisikakkuja, noriarkkeja, raejuustoa, mantelimaitoa, jogurttia, (A+ -jogurttia, pyrin eroon makeutusaineilla ryyditetyistä), riisiä, tummaa suklaata... Ruokakaupassa samoilu rauhoittaa (eriyisesti isoissa marketeissa, joissa kukaan ei kiinnitä huomiota mahdolliseen edestakaisin kulkemiseen ja kaloreiden tutkimiseen) ja välillä huomaan hurauttavani markettiin ihan mitättömästä syystä, hakemaan monivitamiinia, joka ei ole edes loppu. Tänään ostoskoriin livahti Ullan Pakarin ruiskakko ja kevytmaksamakkaraa. En siis päässyt eroon eilisestä leipähimosta. Oikeasti mieli olisi tehnyt rapeaa, vastapaistettua vehnäpatonkia, Bonjour -tuorejuustoa. Ja kaikkia niitä valmiiksi pakattuja leivoksia (niin säilyviä kuin tuoreversioitakin) siinä "hiilariosaston" kupeessa. Haaveilin hetken ostavani kääretortun ja upottavani hampaani suoraan siihen ilman sen kummempia paloitteluja. Kotimatkalla ohitin leipomon, jonka tuoksu tunkeutui autoon. Iloitsin vieressäni ostoskassista pilkottavasta leivästä, samalla peläten. Kotona paloittelin leivän. 120 grammaa lautaselle ja loput paloina pakkaseen. Ja pieni santsipala ennen leivän muuttumista jäiseksi kopukaksi. Säälittäviä varotoimia :/ Tulee paha mieli pelkästää niistä kirjoittamisesta. Marketista tarttui mukaan myös puoleen hintaan laadukasta pääsiäissuklaata. Päivän kalorit kipusivat huimaan 1927 kaloriin. Ja heti perään onneksi lohduttavia ajatuksia: 150 gramman rasiasta söin vain 100 grammaa (kesken lopettaminen on vaikeaa, as we all know!); alle 2000 kaloria päivässä ei lihota (vaan on NORMAALIA); "Fresh start" ei edellytä maanantaita (voin siis ihan hyvin unohtaa huomenna TIISTAINA tämän päivän mokailut ja palata "normaaliin" 1000 kaloriin / pvä). 

Vielä viikko (*älä anna sen viedä kauempaa*)

Klikkaan itseni päivittäin Kelan sivuille katsomaan joko päätös Kelan tukemasta terapiasta olisi jo tullut. Päätöksen "laskettu aika on 22.5. Toivon, että tulisi etuajassa. Pariin otteeseen olen ollut jo hilkulla lähettää J:lle viestiä. Ottaa riskin ja sopia tapaamisia - ennen virallista päätöstä. En tiedä kumpi pelottaa enemmän. Arjen alamäet vai se, että alottaisin käynnit ja saisin kuitenkin kielteisen päätöksen. Ihmetyttää tämä arjessa vaaniva yllättävä pelko, turvattomuus. Kaikkien näiden yksin pärjättyjen vuosien jälkeen. Tai ehkä se ei ole sittenkään yllättävää. Olen antanut itselleni luva olla heikko. Vielä kun saisi legitimiteetin heikkoudelleen, Kelan päätöksen. Sitten olisi heikkous virallista, kaikin puolin, ja voisin sitoutua eheytymiseen (?).

Välillä tuntuu, että olen tulossa hulluksi. Siis kadottamassa todellisuudentajuni, kontrollin! Pelkään, että alan nähdä harhoja tai että jonain päivänä herään puhtaaseen haluun kuolla. Sisälläni velloo välinpitämättömyydeksi kärjistynyt väsymys. Kulissit sortuvat tuon tuosta, suusta putkahtelee sammakoita. Se, ettei välitä enää itsestään samalla tapaa mitä ennen näkyy siinäkin, etten välitä myöskään siitä, mitä muut minusta ajattelevat. En ole koskaan välittänyt. Mutta mikäli mahdollista, välitän nykyisin vielä vähemmän. 

Oksentelusta sen sijaan olen päässyt eroon. Viime hetkellä (?), ennen kuin ehti muodostua tavaksi, ennen kuin ehdin oppia niksit täysin. En ole myöskään niin altis ahmimiselle, mitä ennen. Vaaran hetkinä muistuttelen itseäni (siitä / oksentamisesta seuraavaasta) turvotuksesta ja yritän sitkeästi suunnata mielenkiintoni hetkeksi toisaalle. Syön jotain pientä ja yritän touhuta hetken (siivota - rakastan järjestellä!), jotta verensokeri ehtii noustaa ja vaara on ohi. 

Kävin äsken ruokakaupassa ja se leivän himo! En ole pystynyt syömään vaalea leipää vuoteen. Teki niin paljon mieli Bonjour -tuorejuustoa. Ja vaaleaa, rapekuorista, tuoksuvaa leipää. Onneksi on sunnuntai ja kaupan leipävalikoima rajoittui lähinnä ruispaloihin ja säilyväksi pakattuihin nahkeisiin ranskanpulliin ja paahtoleipiin. 

Alhaisin painolukema tällä hetkellä 47,9 kg (iltapäiväpaino perjantaisin viikon päätteksi). Tavallaan huojentunut, ettei paino ole laskenut. Samalla naurettavan peloissani sen nousemisesta. Kaikki paha olo, jota olen painopudotuksen tuomilla onnistumisen kokemuksilla onnistunut lievittämään, vaanii nurkan takana. Yksi syy lisää olla hyvillä mielin pysähtyneestä painonlaskusta. Aivan kuin pudotetut kilot olisivat jossain, patoamassa sitä pahaa. Niiden paluun myötä vyröyy ylitseni myös kaikki se muu.

Puolikas My Little Pony -suklaamuna

Aamuhetki kullan kallis. Aamupalahetki on minulle lähestulkoon pyhä. Kahvi. Banaaniriisipuuro. Virkistävä ravinnelisäshotti Berocan kaltaisella porevalmisteella alashuuhdottuna.

Olen lähdössä toisaalle pääsiäislounaalle ja olin jo eilen päättänyt, että starttaan aamun pelkällä kahvilla. MUTTA vapaa-aamut eivät vain käynnisty ilma puuroa (puuro on mielestäni lohdullista ruokaa - pehmeää ja lämmintä, joka sopii erityisesti viikonloppuaamuihin, arjesta toipumiseen). Ja pääsiäissunnuntain kunniaksi puolikas My Little Pony -suklaamuna. No, täytyy myöntää, että olen kuluneet vapaapäivät syönyt sellaiset 2500 kcal / pvä. Eli hieman on suklaata mennyt muutenkin... ihan vaan vapailun kunniaksi :)

Minuun on iskenyt krooninen nälkä (voisin ahmia vaikka kaurapuuroa), eli täytyy olla ihan tyytyväinen - ettei ole lähtenyt lapasessta kertaakaan. Pystyin jopa syömään vain puolet suklaaraepussista. JA tyynesti sulkemaan pussin ja viemään pois. Ja liikunta lienee pitänyt huolen, ettei mitään pysyvää vahinkoa ole päässyt syntymään :)

Hyvää pääsiäistä
ja Herkullisia Suklaahetkiä!
(lman katumuksia!)

Pause

Elämä (tai ainakin terapia) holdissa 22.4 asti, jolloin tulee kuluneeksi 5 viikkoa (arvioitu käsittelyaika) siitä, kun viimein sain tehtyä Kelan kuntoutusterapiahakemuksen. Jo pelkän hakemuksen tekeminen vei viikon, pari. En pystynyt sujauttamaan sitä Kelan luukusta ennen kuin olin sen J:llä hyväksyttänyt.

J:n ja lääkärin mukaan myönteinen päätös lähes varma (työkyky uhattuna), eli pienellä riskillä voisin aloittaa varsinaiset käynnit heti, jo ennen varsinaista päätöstä (ja saisin Kela-korvaukset ymmärtääkseni takautuvasti). Mutta en pysty. En ennen kuin näen mustaa valkoisella, oikeutuksen, paperilla jäsenneltynä. Että olen riittävän r i k k i. Ajatus siitä, että riskillä alottaisin ja saisinkin kielteisen päätöksen, on pelottava. Ei ehkä taloudellisesti maata kaatava, mutta olisi todella hajoittava kokemus myöntää vihdoin viimein avuntarpeensa (pitkällisen ympäristön vakuuttelun jälkeen) konkreettisesti, aloittamalla varsinaiset käynnit, ja sitten saadakin kielteinen päätös "ei, et tarvitse tätä / et ole kuntoutuksen arvoinen / mitä oikein luulet itsestäsi". 

Ajatus terapiasta (pelkän sanan kirjoittaminen!) tuntuu edelleen vaikealta, mutta J herättää minussa luottamusta. Hänen edessään häpeä ei ole niin valtavaa. Nyt alkukeväästä eräs projektini huipentui. Hän ilmaantui yllättäen paikalle. Kaikista saamistani kukista hänen antamansa kuihtui viimeisenä. Kuivasin kukinnot. Kuten sen ensimmäisen nenäliinan, jonka olin pakotetettu vastointahtoisesti ottamaan vastaan, kun kyyneleet eivät enää kuivahtaneetkaan huomaamatta poskille.