Pause

Elämä (tai ainakin terapia) holdissa 22.4 asti, jolloin tulee kuluneeksi 5 viikkoa (arvioitu käsittelyaika) siitä, kun viimein sain tehtyä Kelan kuntoutusterapiahakemuksen. Jo pelkän hakemuksen tekeminen vei viikon, pari. En pystynyt sujauttamaan sitä Kelan luukusta ennen kuin olin sen J:llä hyväksyttänyt.

J:n ja lääkärin mukaan myönteinen päätös lähes varma (työkyky uhattuna), eli pienellä riskillä voisin aloittaa varsinaiset käynnit heti, jo ennen varsinaista päätöstä (ja saisin Kela-korvaukset ymmärtääkseni takautuvasti). Mutta en pysty. En ennen kuin näen mustaa valkoisella, oikeutuksen, paperilla jäsenneltynä. Että olen riittävän r i k k i. Ajatus siitä, että riskillä alottaisin ja saisinkin kielteisen päätöksen, on pelottava. Ei ehkä taloudellisesti maata kaatava, mutta olisi todella hajoittava kokemus myöntää vihdoin viimein avuntarpeensa (pitkällisen ympäristön vakuuttelun jälkeen) konkreettisesti, aloittamalla varsinaiset käynnit, ja sitten saadakin kielteinen päätös "ei, et tarvitse tätä / et ole kuntoutuksen arvoinen / mitä oikein luulet itsestäsi". 

Ajatus terapiasta (pelkän sanan kirjoittaminen!) tuntuu edelleen vaikealta, mutta J herättää minussa luottamusta. Hänen edessään häpeä ei ole niin valtavaa. Nyt alkukeväästä eräs projektini huipentui. Hän ilmaantui yllättäen paikalle. Kaikista saamistani kukista hänen antamansa kuihtui viimeisenä. Kuivasin kukinnot. Kuten sen ensimmäisen nenäliinan, jonka olin pakotetettu vastointahtoisesti ottamaan vastaan, kun kyyneleet eivät enää kuivahtaneetkaan huomaamatta poskille.