Vielä viikko (*älä anna sen viedä kauempaa*)

Klikkaan itseni päivittäin Kelan sivuille katsomaan joko päätös Kelan tukemasta terapiasta olisi jo tullut. Päätöksen "laskettu aika on 22.5. Toivon, että tulisi etuajassa. Pariin otteeseen olen ollut jo hilkulla lähettää J:lle viestiä. Ottaa riskin ja sopia tapaamisia - ennen virallista päätöstä. En tiedä kumpi pelottaa enemmän. Arjen alamäet vai se, että alottaisin käynnit ja saisin kuitenkin kielteisen päätöksen. Ihmetyttää tämä arjessa vaaniva yllättävä pelko, turvattomuus. Kaikkien näiden yksin pärjättyjen vuosien jälkeen. Tai ehkä se ei ole sittenkään yllättävää. Olen antanut itselleni luva olla heikko. Vielä kun saisi legitimiteetin heikkoudelleen, Kelan päätöksen. Sitten olisi heikkous virallista, kaikin puolin, ja voisin sitoutua eheytymiseen (?).

Välillä tuntuu, että olen tulossa hulluksi. Siis kadottamassa todellisuudentajuni, kontrollin! Pelkään, että alan nähdä harhoja tai että jonain päivänä herään puhtaaseen haluun kuolla. Sisälläni velloo välinpitämättömyydeksi kärjistynyt väsymys. Kulissit sortuvat tuon tuosta, suusta putkahtelee sammakoita. Se, ettei välitä enää itsestään samalla tapaa mitä ennen näkyy siinäkin, etten välitä myöskään siitä, mitä muut minusta ajattelevat. En ole koskaan välittänyt. Mutta mikäli mahdollista, välitän nykyisin vielä vähemmän. 

Oksentelusta sen sijaan olen päässyt eroon. Viime hetkellä (?), ennen kuin ehti muodostua tavaksi, ennen kuin ehdin oppia niksit täysin. En ole myöskään niin altis ahmimiselle, mitä ennen. Vaaran hetkinä muistuttelen itseäni (siitä / oksentamisesta seuraavaasta) turvotuksesta ja yritän sitkeästi suunnata mielenkiintoni hetkeksi toisaalle. Syön jotain pientä ja yritän touhuta hetken (siivota - rakastan järjestellä!), jotta verensokeri ehtii noustaa ja vaara on ohi. 

Kävin äsken ruokakaupassa ja se leivän himo! En ole pystynyt syömään vaalea leipää vuoteen. Teki niin paljon mieli Bonjour -tuorejuustoa. Ja vaaleaa, rapekuorista, tuoksuvaa leipää. Onneksi on sunnuntai ja kaupan leipävalikoima rajoittui lähinnä ruispaloihin ja säilyväksi pakattuihin nahkeisiin ranskanpulliin ja paahtoleipiin. 

Alhaisin painolukema tällä hetkellä 47,9 kg (iltapäiväpaino perjantaisin viikon päätteksi). Tavallaan huojentunut, ettei paino ole laskenut. Samalla naurettavan peloissani sen nousemisesta. Kaikki paha olo, jota olen painopudotuksen tuomilla onnistumisen kokemuksilla onnistunut lievittämään, vaanii nurkan takana. Yksi syy lisää olla hyvillä mielin pysähtyneestä painonlaskusta. Aivan kuin pudotetut kilot olisivat jossain, patoamassa sitä pahaa. Niiden paluun myötä vyröyy ylitseni myös kaikki se muu.