Juuri nyt tuntuu hyvältä - terapiasta huolimatta tai ehkä juuri siksi

Kelan viikon takainen myönteinen  päätös on helpottanut oloa terapiaan liittyvien ristiriitaisten tunteiden suhteen. Tuntuu hyvältä, että minun haparoiden tehtyä päätöstäni puolletaan. Lääkäri, terapeutti ja nyt Kela. Ja tietysti tuen myötä kukkaroa ei kirpaise aivan yhtä paljon, kuin jos tukea ei olisi myönnetty. Tuolloin en tosin varmaankaan olisi prosessiin ryhtynyt, ainakaan tässä muodossaan. Itselle maksettavaksi jäävä 30€ / käynti on toivon mukaan puristettavissa kuukausibudjettiini, kun tietää terapian olevan monen mielestä parasta mitä itselleen voi antaa.

Luin Kelan päätöksen verkkopalvelusta sunnuntaina ja heti maanantaina terapiatäti laittoikin viestiä ja ehdotti tapaamista heti samalle iltapäivälle. Vastaanotolla sovimme alustavasti muutamia aikoja valmiiksi tuleville viikoille. Olin hieman toivonut, että kerta viikossa riittäisi. Pysyin kuitenkin vaiti huomatessani, että kahdella mentäisiin. Päätin luottaa ammattilaiseen. Muutama kyynel taisi siinä päästä. Taidettiin tosin molemmat naurahtaa tilanteen koomisuudelle :) Vastaavista koomisuuksista onkin jo ehtinyt kertyä esimerkkejä. Mm. alkuvuodesta taisi mennä yksi kokonainen tapaaminen (jolloin oli tarkoitus käydä läpi Kelan tukeen, terapeutin etsintään ja B-lausuntoon liittyviä seikkoja) siihen, että suur-itkin edessä häämöttävän terapian ja siihen hakeutumiseen liittyvien seikkojen herättämää ahdistustani. En muista pääsimmekö puusta pitkälle tuolla kerralla.. O_o Muistan kerrasta lähinnä voimallisesta itkusta puutuneet ja kihelmöivät käteni.

Yrittäessäni sopeutua ajatukseen terapiassa käymisestä olen lukenut erilaisia blogeja ja nettikeskusteluja. Kateellisena ihaillut kuinka välittömästi ko. asioista keskustellaan. Välillä melkein voisi kuvitella autokaupoilla oltavan. Itse koen pelkän sanan ääneen lausumisen vaikeaksi. Tosin tässä sitä nyt opetellaan ahkerasti kirjoittamaan :P

Suurin syy terapiaan ei liene ajoittaiset ongelmat syömisen kanssa vaan useita vuosia kestänyt ja työelämän entisestään syventämä uupumus (mikä tosin on varmasti pitkälti johtanut ensin mainittuun).

Kiinnostaisikin kuulla muiden, erityisesti syömishäiriöistä ja masennuksesta kärsivien kokemuksia terpiaan liittyen. Oletteko te muut, joilla ongelmia syömisen(kin) kanssa terapiassa nimenomaan syömiseen liittyvien ongelmien vuoksi? Miten te olette hakeutuneet terapiaan - onko terapia ollut oma toive vai onko sitä "puoliväkisin" ehdotettu? Käyttekö julkisella sektorilla (poliklinikka?) vai oletteko hakeneet / saaneet kuntotutuspsykoterapiaa? Miten pitkiä terapioita teillä on takana / edessä?

Juuri nyt oloni on mystisen helpottunut. Sen ja viikonlopun kunniaksi korkkasin harvinaisesti siiderin sushin kyytipojaksi :)

Huojennuksen täyteistä viikonloppua kaikille!