Heinäkuu ei alkanut niin kevyesti, mitä olin toivonut. Keskimäärin 2000 kcal, jokaisena päivänä. Seuraavaan kuunvaihteeseen on liian pitkä aika, jotta voisin tuudittautua sen mukanaan tuomaan muutosvoimaan. Maanantait, kuunvaihteet... ovat kadottaneet voimansa. Nöyrästi tyydyn iloitsemaan siitä, että tänään kalorit jäivät noin 1700 kaloriin. Huomenna uutta yritystä kohti tavoittamattomaksi (?) muodostunutta 1000 kaloria.
Tiedän, tunnen painoni, mutta en kestä nähdä lukuja vaa'an näytöltä. Mielessäni vaalin suurella kaiholla viikkojen takaisia lukemia. Kunnes taas uskallan vaa'alle. Sillä välin piiloudun löysiin vaatteisiin. Ja suren joka kerta peilin ohittaessani ja kuitenkin palaan peilin eteen: yritän muistella miltä näytin, tunnuin, vielä muutamia viikkoja sitten. Kartoittaa tuhon laajutta. Yllätyn välillä itsekin ajatuksieni absurdiudesta: tänäänkin ajattelin, että voinko edes tavata huomenna, pitkästä aikaa, erästä ystävääni. Ajatus siitä, että muiden katseet saavat todistaa kertyneitä kilojani, tuntuu pahalta.
Sormieni alla tuntuvat kilot eivät ole kertyneet ylenpalttisesta herkuttelusta - minun "huonoimmat" herkkunikin ovat lähtökohtaisesti terveellisemmästä päästä: Rahkaa kaakaojauheella, vesimelonia riisikakun päällä, taateleita, pähkinöitä... en ole vuosiin käyttänyt edes margariinia leipäni päällä. Tai juuri leipääkään. Edes ruisleipää. Kuluneiden viikkojen aikana, toukokuun alun jälkeen, on ollut jaksoja kun päivittäiset kalorit ovat ylittäneet jopa 2500 kcal. Samalla olen kuitenkin liikkunut sen verran paljon, että tuntuu uskomattomalta tämä muodonmuutos. Näin lyhyessä ajassa, ilman hampurilaisravintola käyntejä. Eikä minua lohduta edes tietoisuus siitä, että osasyynä "pyöristyneisiin" käsivarsiini, reisiini, on väistämättä kasvaneet lihakset. Kaipaan keveyttäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti