31.1.2015
Kirje J:lle
Pysähtelen arjessa uudenlaisten ajatusten äärellä. ”Tästä minun pitäisi puhua.” Tai: ”Tämä on Oivallus. Kunpa muistaisin sen Jokatoinentiistaisella.” Itseni vuoksi en jaksa pysähdellä, ajatella ajatuksiani loppuun. Tai edes muistaa niitä harvoja enää huomenna. Mutta toisen edessä minä ajattelen, muistan. Jotta minulla olisi kanssasi jotain puhuttavaa. Ylpeyteni, omanarvontuntoni, kunnianhimoni – vielä, jossain - heräilevät hiipuvaan uhoon, suorittamiseen, pätemiseen. Toisen edessä vielä. Minun vuokseni eivät.
Pystyin tänään nimeämään kansion koneeni työpöydällä nimellä ”terapia” – tottumuksesta peläten olan yli kurkkivia uteliaita katseita (joita ei ole, ollutkaan). Sana ei tunnu, näytä kirjoitettuna enää yhtä pahalta. Ääneen en ehkä vielä pysty lausumaan. Tila, aika kaiken keskellä. Suojassa, levossa. Näen käteni eteeni ojentuneina, otteistaan kirvonneina, ranteet paljaina. Absurdi ajatus nippusiteestä. Ja tyyneydestä, jotten riuhtoisi ja rikkoisi.
Ajatuksia:
”Ei hän olisi ehdottanut tapaamista, tarjoutunut välimatkan kulkijaksi ennen isoa B:tä - jos hän kokisi minut kovin vastenmieliseksi.”
”Minä haluan tätä – enemmän, mitä haluan pyristellä sitä vastaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti