Terapiatäti sen sijaan myöhässä, mutta olemmekin tästä jo keskustelleet. Joskus bussiyhteydet pettävät, muutaman minuutin verran. Olen oppinut sietämään siitä aiheutuvaa ahdistusta. Liian isot odottelumarginaalit syövät elämää, ovat lopulta muutamaa satunnaista myöhästymistä haitallisempi tapa tulla ja mennä. Olen kertonut hänellekin, että myöhästely on siis mielestäni kohtuu määrissä jopa suotavaa. Kunpa itsekin kykenisin!
Kuten viimeksi sovimme, puhumme lähes yksinomaan siitä, että miten tästä eteenpäin. Sanat ja termit saavat minut itkemään. "Terapia". "Terapiasuhde on ihmissuhde". Ja itken syvältä, suurta yksinäistä suruani. Tässä minä olen, antautumassa. Aiemmillakin jokatoistaitiistaisillani olen satunnaisesti liikuttunut kyynelten partaalle, antanut niiden vierähdellä poskilleni. Ja kuivua pois. Nyt kyyneltulva yltyy hallitsemattomaksi, kyyneleet tipahtelevat ja valuvat, minne sattuu. Kurotan nenäliinaa. Ensimmäistä kertaa. Jostain syystä en ole antanut itselleni lupaa aiemmilla kerroilla kuivata kyyneleitäni. Kuten terapian, olen kokenut myös nenäliinan käytön häpeällisenä. Negatiivinen mielikuvani terapiasta suoranaisesti täydellistyy tarjolla olevissa nenäliinoissa! Nyt antaudun, ojennan käteni kohti nenäliinapinoa. Ja hiljaisen, uloshengityksen myötä muodostuvan itkun lomassa pyydän ranskalaisia viivoja miten tästä eteen päin. Olen tehnyt meille kokouslistat, joissa mm. tilaa näille viivoille (Samalla, nimettömällä paperilla tunnustan oksenteluni, mutta emme etene sinne asti. Tärkeintä on, että se on siinä paperilla, tunnustettuna.). Selvennän tarvittaessa, että mikä viiva mihinkin väliin. "B-lausunto". "Terapeutin etsintä". Suren. Ajatukset etsimisestä, lausunnoista, tuntuvat ylitsepääsemättömän raskailta. Haluan vain ihmisen, ajan ja paikan! Yht'äkkiä Terapiatäti vinkkaa eräästä tahosta, jossa hän myös pitää vastaanottoa. Kysyy, että voisinko ajatella, että B-lausuntoa odotellessani kävisin siellä. Hänen luonaan, jonkinlaiseen alennushintaan, ne muutamat kerrat ennen lausunnon saamista. Toivon, että huojennus näkyy minusta! Myöntymisen merkkinä. Kyyneleet taitavat tyrehtyä, viimein. Helpottaa. Herää toive, että ehkä saan pitää edes Hänet. Ja että ehkä loppukin muuttuu mahdolliseksi.
Olin varautunut viimeiseen jokatiistaiseen kiitoslahjalla. Iloisen värisistä huopapalloista tehdyllä kaulakorulla. Pyydän anteeksi aiheuttamaani (aikahukkaa, epämukavuutta?) ja ojennan pikkupakettini. Tarkkaan en osaa sanoa, miten käynnit ovat minua auttaneet, mutta arvostan saamaani aikaa. Olen siitä kiitollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti